Olen omalta kohdaltani hyväksynyt sen, että syksy tuo aina apeuden ja kyyneleet valuu yhtenään..
Sairaslomalla toista viikkoa (
ensimmäistä kertaa uupumuksen takia), saadakseni univelat pois,
piti käydä rosen-terapiassa, ulkoilla, puhua ne mitkä taas on padonnut sisään jne., eli aikaa itselleni.
Maanantaina sairastui poika ja tauti on sitkeä, tänään taas lääkäriin.. Avuton olo..
Eräs läheinen hankki
isoja vaikeuksia itselleen ja häntä murehdin.. (http://)
Olen jankuttanut itselleni "älä huolehdi, hän on itse vastuussa teoistaan".
Ok, tajuan sen, mutta silti huoli vaan pukkaa jostain ajatuksiin..
Elämänvirrassani on juuri nyt jokunen ajopuu hankaloittamassa virtauksia..
tulis tuuli ja veisi ne poisSaanhan poimia positiiviset huomiot syksyisistä tunnelmistasi. Ensinnäkin itse juuri äsken kuljin tuolla metsässä puron vartta. Maarianheinän hento ja niin viehättävä tuoksu kulkeutui askelissani nenääni.
Sinun kertomuksestasi löytyi tuo Maarianheinän lohduttava hyvä tuoksu.
Ensinnäkin, on hyvä että näet ajopuun, et ole itse se ajopuu. Syksyn tuuli tulee ja puhdistaa sen varmasti liikkeelle.
Sitten on upeaa, että et paina töitä ylpeänä ja uhmakkaana, vaan hakeudut apuun.
Sillä kolkuttavalle avataan, sanoi Jeesus. Ja...näet asiat aivan realistisesti ystäväsi ongelmista. Hän kulkee opintietänsä. Ja kasvaa varmasti.
Mutta pienelle pojallesi lähetän lämpimän halauksen.
Onneksi hänellä on hyvä ja rakastava äiti!
