PS Mikä pitää ihmiset yhdessä sitten rakkaudessa?
RAKKAUS!!! En voi kieltää, ettenkö ihailisi ihastumiseni kohdetta, mutta en silti halua olla hän. Olen yrittänyt nyt kieltää tunteeni häntä kohtaan, koska loukkaannun herkästi silloin kun hän ei ajattele minun mielestäni muuta kuin itseään.
Hän on taiteilija: ailahteleva, arvaamaton, spontaani. Hän ei ole tällä hetkellä millään tavalla ulkoisesti se unelmieni mies, keneen kuvittelin rakastuvani, mutta hänen koko elämäntarinansa on kovin kunnioitettava. Hän on herkkä, tunteellinen mutta henkisesti ja fyysisesti maskuliininen, älyllisesti samalla tasolla, syvällisesti yhtä syvällä kuin minä...
Voisin samastua häneen, sillä meillä on hyvin samankaltaiset ajatukset, mutten tahdo tehdä sitä, koska heti kun hukkaan omat rajani alan voida huonosti.
Kieltämättä olisi maistuva ajatus, että minä saisin häneltä taiteilijan leiman otsaani, mutta loppujen lopuksi en tahdo tehdä sitä, sillä hän pitää minussa juuri niistä piirteistä, mitkä meidät erottavat. Hän toki kannustaa minuakin tekemään taidetta, mutta en minä siihen maailmaan halua hukkua, minulla on JO oma ammattini. Arvomaailmamme kulkevat käsikädessä, on paljon samaa, mutta kuitenkin on niitä erottavia piirteitä. Toki haluaisin oppia häneltä monia asioita, joita hänessä on ominaista.
Se mitä yritän sanoa on, että luulen ensimmäistä kertaa tunnistavani mitä
rakkaus on.
Se
tunne, mitä tunnen häntä kohtaan on se, mikä minua vetää hänen puoleensa. Sen
tunteen vuoksi annan hänelle kaiken vapauden olla lähelläni tai ei-olla-lähelläni (henkisesti, hän on tällä hetkellä muualla) ja minä uskon, että
jos tämä tunne ei ole rakkautta, niin ei sitten mikään! Se, mikä tämän tunteen erottaa edellisistä on
tasapaino jota en menetä siten kuten aikaisemmin. Ja se liittyy juuri tuohon sulautumiseen. Mielestäni sulauta ei kannata muulloin kuin rakastelussa, mutta valitettavasti sekään ei voi jatkua 24/7. :
