Ikitosi
|
|
« Vastaus #65 : 25.07.2006 21:37:48 » |
|
...jatkoa:
Ystävyys Neljäs rakkauden perusmerkitys voisi olla ystävyys. Ystävyys voi kohdistua yhteen ihmiseen mutta myös johonkin laajempaan ystäväpiiriin. Tässä tapauksessa voidaan puhua veljeydestä tai sisaruudesta. Tämän rakkauden perusominaisuus on yhteenkuuluvuus. Ystävyys tai veljeys on ensisijassa tasaveroisten ihmisten keskinäinen suhde. Alistaminen ja alistuminen eivät kuulu veljeyteen. Valitettavan usein sitäkin tehdään, - juuri veljeyden nimessä. Moni ihminen tietää kokemuksesta, että on olemassa tunne, joka ei ole seksuaalinen, mutta joka sitoo kaksi tai useampia ihmisiä yhtee mitä jaloimmilla ja kauniimmilla siteillä. Näitä tunteita arvostetaan usein liian vähän, eikä niitä pidetä vielä pyhinä. Ennen maailmassa ymmärrettiin, että ystävyyskin on pyhä side. Mutta aika on tuleva, sanoo teosofinen näkemys, jolloin käsitetään, että ystävyyskin on yhtä-yksi, yhtä pyhä, yhtä velvoittava kuin seksuaalinen rakkaus. Ja ihmissielun kehitykseen kuuluu, että sen täytyy eroottisen rakkauden ohella oppia tuntemaan myös todellista ystävyyttä. Teosofiseen ja rosenkreutsilaiseen perinteeseen kuuluu, ennen muuta, kaikkien ihmisten veljeyden tunnustaminen, katsomatta mihinkään ihmisiä toisistaan erottavaan seikkaan, kuten rotuun, ihonväriin, kansallisuuteen, uskontunnustukseen, yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen tai muihin ulkonaisiin rajoituksiin. Yleisen veljeyden ytimen muodostaminen on ihanne, johon teosofinen liike pyrkii, se pyrkii toteuttamaan yleistä veljeyttä. Samat ihanteet ja pyrkimys on monilla muillakin liikkeillä ja järjestöillä, niin materialistisilla, poliittisilla kuin henkisilläkin. Niiden kaikkien yhteinen suuri erehdys, - kuten teosofishenkisten seurojenkin - on luulla ja väittää, että ne jo toteuttavat veljeyttä, sillä korkeat ihanteet eivät ole kädenkäänteessä toteutettavissa. Ne kasvavat yksilöissä sisästä päin ja yksilöt muodostavat seuran tai yhteisön. Monet järjestöt ovat päämäärää tavoitellessaan - valitettavasti - erehtyneet ja langenneet juuri edellä mainittuun ansaan, ylpeyden ja vallan ansaan. Veljeyden ja veljesrakkauden ihanne on jäänyt vain tyhjäksi teoriaksi, kauniiksi puheeksi. Totuus on unohtunut. Hyvä tarkoitus on - taas kerran - “pyhittänyt keinot”. Siitä huolimatta ihanne odottaa toteuttajia ja toteutumistaan, - käytännön elämässä.
Rakkauden muita merkityksiä Rakkauden eri merkitykset eivät suinkaan rajoitu vain edellä mainittuihin käsitteisiin. Niiden lisäksi voidaantodeta monia lisämerkityksiä, jotka ovat tavallaan jonkin edellä esitetyn muunnelmia. Eros-rakkauden muunnelmia voivat olla mieltymykset erilaisiin aistinautintoihin, kuten rakkaus hyvään ruokaan ja juomaan tai ehkä sitä henkisempi rakkaus taiteeseen. Eroottinen kiintymys ja rakkaus omaa sukupuolta kohtaan on koetellut yhteiskuntien ja kulttuurien piirtämiä rajoja eri tavoin. Euroopan maissa homoseksuaalisuus on pitkään luokiteltu sairaudeksi ja sen harjoittaminen on kriminalisoitu (Suomessa kriminalisoinnista luovuttiin vasta v. 1971 ja sai-rausluokituksesta 10 vuotta myöhemmin). Antiikin Kreikassa homoseksuaalisia suhteita sitävastoin pidettiin hyväksyttävinä. Platonin Pidoissa esittämä palloihmismyytti tarjosi tälle filosofisen perustan: miesmiehistä syntyneet miehet rakastivat toisiaan. Samoin perustein hyväksyttiin naisten välinen rakkaus, lesbous. Käsite on saanut nimensä Lesboksen saaresta, jolla elänyt runoilija Sapfo suuntasi tuliset rakkausrunonsa naisille. Teosofinen näkemys käsittelee homoseksuaalisuutta ja lesboutta synnynnäisenä, - ei siis itse valittuna - karmallisena ominaisuutena ja ilmiönä, jolla on oma tehtävänsä, niin ihmisyksilön kuin ihmiskunnankin kehityksessä. Todennäköisesti elämä valmistaa näin maaperää uudelle rodulle. Salatieteilijät näkevät, että ihmiset eivät ole enää tulevassa, kuudennessa juurirodussa jaetut kahteen eri sukupuoleen, vaan ovat kaikki samankaltaisia, samaa sukupuolta, kuten ovat olleet ihmiskunnan kehityksen varhaisinakin aikoina. Platonin filosofialla palloihmisistä on täten vahva okkulttinen taustansa. Myös uskonnolliseen mystiikkaan kuuluvaa jumalallisen läsnäolon kokemista voidaan pitää samaan ryhmään kuuluvana. Mystinen kirjallisuus kaikkialla kuvailee ihmisen ja jumalallisen kohtaamista seksuaalisin käsittein. Se kertoo myös intohimosta, joka kuuluu uskonnolliseen hurmioon ja pyrkii osoittamaan, kuinka seksuaalisuuden avulla on mahdollista saavuttaa henkisyyden korkeitakin tasoja. Kuvataiteessa - samaten kuin kirjallisuudessa - on lukuisia esimerkkejä -nautintoa ja tuskaa tuottavan ekstaasin kokemisesta. Lukuisista pyhimyksiä ja marttyyrejä esittävistä taideteoksista hyvä esimerkki on suuren italialaisen barokkitaiteilijan Lorenzo Berninin tunnettu veistos “Pyhän Teresan hurmio” 1640-luvultla (Roomassa St. Maria della Vittoria kirkossa) tai - sitä varhempi - italialaista renessanssia edustava Sodoman maalaus “Pyhä Sebastianus”, jossa marttyyri on enkelin nuolten lävistämänä, (1520-luvulla Galleria Pitti Firenze) puhumattakaan lukemattomista Kristuksen kärsimystä esittävistä maalauksista ja veistoksista. “Meidät on opetettu pitämään seksuaalisuutta puhtaasti fyysisenä ja sentähden alempiarvoisena kuin korkeimmat pyrkimyksemme”, sanoo Thomas Moore. “Tantrisista pyhistä teksteistä, sufirunoudesta ja kristillisistä pyhistä kirjoituksista välittyy kuitenkin uskonnollinen näkemys, jonka mukaan seksuaalisuus on mukana myös puhtaimmissa henkisissä ponnisteluissa.” Vanhan testamentin Laulujen laulu, vanhemmalta nimeltään Korkea veisu, on huikaiseva rakkaudentunnustus Jumalalle, täynnä eroottisia kielikuvia: ”Suudelkoon hän minua, antakoon suudelmiaan! Ihanampaa kuin viini on sinun rakkautesi, ihana on voiteittesi tuoksu!” Laulujen laulu on läntisen kulttuurin mystiseroottisen runouden perusta, mutta ei suinkaan sen ainoa ilmentymä, vaikka toisenlaisesta jumalakuvasta kertova runous onkin kulttuurissamme vallitsevana. Esimerkiksi espanjalaisten mystikkojen, kuten mm. Ristin Pyhän Johanneksen töissä elää syvä tunne Jumalasta eroottisesti koettuna rakastettuna. Idän kulttuurien jumalakuvat ja -käsitykset ovat suvaitsevampia kuin läntiset. Erityisesti Lähi-idän mystikkorunoilijat ovat käyttäneet rakastumista jumala-kokemuksensa kuvina. Mystinen kokemus on heille rakastumiseen rinnastettava tila, sillä molemmissa järki astuu taka-alalle ja tilalle nousee hyvin syvältä ihmisen sisältä jotain alkuvoimaista ja väkevää, jotain arkielämän kokemuksia merkittävämpää. Näin toteavat tutkijat. Sufimystikkorunoilija Rabi’a kirjoittaa jumalakokemuksestaan: “Jokainen rakastaja on yksin rakkautensa kanssa. Tässä, olen yksin sinun kanssasi.” Myös iranilaiselle mystikkorunoilija Maulana Rumille Jumala oli intohimoisen rakkauden kohde ja hänen runonsa ovat usein sangen eroottisia. Maulanille Jumala oli naurava ruusu tai kaunis rakastettu, jonka suuteleminen on elämän merkittävin tavoite. Hän kokee olevansa, - “Kuiva ja vaiennut ruoko ilman suudelmaasi. Kun painat huulesi minua vasten ja hengität minuun minä alan soida...- Sinä olet rakkaani, rakkaani, rakkaani. Sinä olet minun, olet minun, olet minun.” Läntisen teologian käsitteistö erottaa mielellään - perinteistään huolimatta - eroksen ja agapeen toisistaan selittäen, että agape tarkoittaa oikeastaan Jumalan rakkautta ihmisiin. Se on ihmisille todellisen rakkauden malli, jolla heidänkin tulisi oppia rakastamaan. Eros ja agape kuuluvat, - näennäisestä vastakkaisuudestaan huolimatta - molemmat yhtä lailla ihmiseen. Eros ja agape ovat samaa asiaa, saman rakkauden, saman kristallin eri puolia, eri särmiä. Niiden yhdistymistä on kuvattu myös caritas- termillä, joka suomennetaan tavallisesti laupeudeksi. Agape-termiä käytetään paitsi kuvaamaan taivaallista rakkautta maallisen vastakohtana, myös merkitsemään rakkausateriaa, jollaisia vietettiin mm. kristillisissä alkuseurakunnissa. Tällaisia agape-aterioita, veljes-aterioita, voidaan viettää tänä päivänäkin!
Kosminen rakkaus Monien muiden rakkauteen liittyvien käsitteiden puhutaan myös kosmisesta rakkaudesta, mahtavasta ja salaperäisestä voimasta, joka on kaikkialla, joka sulkee syliinsä kaiken olevaisen. Suuret uskonnot - ja pienemmätkin - kertovat tästä kosmisesta rakkaudesta, nimittäen sen alkulähdettä Logokseksi, Isäksi, Brahmaksi, Allahiksi, Jumalaksi, Suureksi Hengeksi tai jollain muulla nimellä. Uskontojen Pyhä Sana myös kehottaa meitä rakastamaan Jumalaa - yli kaiken. “Jumala on suuri itse kaiken takana - sanoo salatiede, - Jumala on kaikkien yhteinen elämä ja se elämä ei ole vain ajatusta ja järkeä, sillä järki ja ajatus on vain sen elämän silmä, mutta se elämä itsessään on rauhaa, se on olemisen tunnetta ja tahtoa, joka on niin paljon yläpuolella kaikkea, mitä me tunteeksi ja tahdoksi kutsumme, ettemme osaa sitä määritellä muuta kuin yhdellä sanalla: se elämä on - rakkaus”, sanoo Pekka Ervast. Ihmisen sisin olemus, hänen henkensä on kipinä tuosta yhteisestä elämästä, kaikkiallisen rakkauden tulesta. Vaikka ihminen ei sitä tiedosta, herättää se hänessä salaperäisen kaihon. Ihmisen henki ikävöi takaisin alkulähteeseensä ja saa hänet etsimään sitä, saa hänet ikävöimään rakkautta. Rakkauden kaipuu on pohjimmiltaan jumaluuden kaipuuta - kutsuttakoon tuota jumaluutta millä nimellä tahansa. Elämien koulussa ihminen kulkee rakkauden kokemuksesta toiseen, etsien alkuperäänsä, etsien todellista itseään, jumalkipinäänsä. Valitettavan usein hän etsii sitä itsensä ulkopuolelta, kunnes viimein monien, kipeittenkin kokemusten opettamana oivaltaa, ettei voi nähdä rakkauden kipinää toisessa, eikä toisissa, ennen kuin on löytänyt sen itsestään. Moni inhimillinen tragedia johtuu siitä, että ihminen ei tunne itseään. Kun hän ei vielä ole löytänyt rakkautta itsestään, käy usein niin, että kuvitellessaan olevansa rakastunut - joko toiseen ihmiseen tai esimerkiksi johonkin aatteeseen - hän rakastuukin luomaansa mielikuvaan. Ajan oloon totuus paljastuu, ihminen huomaa, ettei rakastettu vastaakaan hänen odotuksiaan. Silloin on tavallista, että hän pettyy katkerasti ja toteaa, ettei rakastettu ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Oman mielikuvan luoma unelma särkyy ja ihminen kääntää selkänsä, hylkää oletetun rakkautensa. Tosiasia kuitenkin on, ettei hän rakastanutkaan, hän ei vielä osannut rakastaa. Rakastuminen ei ole sama kuin rakkaus, - vaikka se voi johtaa rakkauteen. Todellinen rakkaus ei koskaan pety, - se avaa silmänsä ja rakastaa - vielä enemmän.
Rakkauden salaisuus Rakkaus on ihmisen perussuhde maailmaan, sanovat tutkijat. Ihminen rakastaa, hän tuntee rakkautta, hän tuntee ikävää, jos hänellä ei ole rakkautta. Tunteittensa välityksellä hän oppii ja kokee. Sanotaan, että vain se mitä me tunnemme on omaamme, tunteissa me olemme oma itsemme. Itse elämän täytyy tulla meille tun-teeksi, silloin se vasta personoituu ja tulee omaksemme. Kokemuksen täytyy muuttua tunteeksi, jotta se tulisi meille todelliseksi kokemukseksi. Rakkauden kokemukset - erehdyksistäkin huolimatta ja kenties juuri ne - opettavat meitä tuntemaan; tuntemaan myös itsemme ja löytämään itsemme uudella tavalla. Mutta ihmisen ei tule erehtyä luulemaan, että pelkkä kokemus yksin tekee hänet viisaaksi, ei pysähtyä kuvittelemaan, että hänen yhtämittaa pitäisi kokea jotain uutta tunne-elämässä, lentää kuin perhonen kukasta kukkaan. “Kokemusta oli tunne, mutta se ei tule ihmiselle viisaudeksi, ennen kuin hän sitä ajattelee ja ajattelemalla kirkastaa sitä läpinäkyväksi viisaudeksi” vakuuttaa teosofinen tietous. Hänen pitää nostaa tunteensa ylös ajatusmaailmaan ja luoda haihtuvista tunteista todellisia, kestäviä ajatuksia. “Ajatus ja tunne synnyttävät täten viisauden, joka on järkeä ja rakkautta yhtaikaa.”
Rakkauden voima Todennäköisesti jokainen ihminen on jossain elämänsä vaiheessa kokenut - kuin hetkellisenä valon välähdyksenä - rakkauden salaperäistä voimaa. Kenties hän ei enää muista sitä, kenties hän ei ole osannut edes arvostaa sitä rakkaudeksi. Se on saattanut olla musiikin tai luonnon herättämä tunnelma, toisen ihmisen katse, hymy tai sana, mutta se on hetkisen koskettanut hänen sydäntään, herättänyt yllättäen käsittämättömän onnen tunteen, nostanut pois arjesta ja saanut hänet samalla unohtamaan itsensä. Mikä olikaan tuo salaperäinen ohikiitävä hetki, tuo yllättävä onnen ja ilon kokemus? Se oli rakkautta, rakkauden lämpöä ja voimaa. Rakkauden ihme. Viesti buddhiselta tasolta, kauneuden maailmasta. Tuo voimavara hänen tulisi löytää uudestaan ja saada haltuunsa. ”Miten se olisi edes mahdollista?” kysyy ihminen, joka alati etsii ja alati vain ikävöi rakkautta. Aikain Viisaus vastaa: “Ihmisen tulee pitää mielessään, että rakkaus on onni, autuus, vapaus, pyhyys, puhtaus. Rakkaus on.” Ihmisen ei tarvitse sitä luoda, vaan avata sille sielunsa ja sydämensä. Alkutaipaleella ihminen saattaa joutua koviin ristiriitoihin, koska hänen itsekäs persoonallisuutensa on aina mukana. Se tuntee tuskaa niin kuin iloakin, se on onnellinen, se on mustasukkainen. Todellisen rakkauden kokemus vie hänet pois persoonallisesta itsestään. Se on rakkauden salaisuus. Rakkauden mysteerio. "Rakkaus on jumalallinen elämä ja kun se virtaa ihmiseen, oma itse unohtuu. Sanotaankin, että sitä myöten kun unohdamme itsemme, sitä myöten opimme rakastamaan. Meidän ei tarvitse tukahduttaa eikä tappaa tunteitamme. Meidän täytyy vain unohtaa itsemme, ja sen ihminen osaa tehdä sydämen tiellä. Hän osaa unohtaa itsensä, sillä kun hän rakastaa, hän ei muista itseään, vaan rakastaa toista - yhtä ... useampia ... kaikkia.” (P.E.)
LÄHTEET Blavatsky, H.P.: Hiljaisuuden Ääni Ervast, Pekka: Artikkelit Omatunto-, Teosofi-, Ruusu-Risti -lehdissä, ”Hisjaisuuden ääni” Hämeen-Anttila, Virpi ja Jaakko: Rakkauden atlas Moore, Thomas: Seksin sielu Ojanen, Eero: Rakkauden filosofia
|