Lapset ovat ehkä mitä parhaita peilejä... Jos heille hymyilee viekkaasti, he lähtevät heti mukaan... Jos heitä katsoo tuimasti, he katsovat takaisin tuimasti.
Päiväkodissa työskennellessäni kohtasin aika rankkoja juttuja. Yksi 6v. poika, joka oli vissiin aika ongelmallisesta perheestä, purki kaikki aggressionsa minuun. Hän näki minussa olevan epävarmuuden ja iski arkoihin paikkoihin ja sai pari muuta poikaa mukaan tähän kiusaamiseeni. Tunsin itseni hyvin pieneksi, kun tajusin että tuollainen pikkutyyppi saa minut melkein itkemään sanoillaan. Eräänä päivänä tuntui, että en enää voi olla siellä, pakko lopettaa. Sitten tämä yksi pikkutyttö tuli syliini ja sanoi "Kyllä se siitä. Mä tykkään susta, koska sä piirrät hyvin. En mä tiedä tykkäisinkö susta muuten."
Se oli jotenkin niin kivasti sanottu, että jaksoin sitten olla siellä...
Eläimien kanssa olen aina ollut samalla aaltopituudella. Pikkulapsena ketut ja jänikset tulivat luokseni kun olin pihalla, eivätkä pelänneet yhtään. Pari vuotta sitten kohtasin metsässä kävellessäni hirven, yhtäkkiä se vain seisoa möllötti 10 metrin päässä. Jäin sitten siihen kanssa seisomaan ja juttelin niitä näitä, kunnes tyyppi lähti hiljalleen löntystelemään pois päin...
