seuraava »

[Intimaria]

Onko se niin, että 30 ikäsisenä alkaa olla tavallista, että ihmisiltä on kuollut toinen vanhempi? Minä olen kohdannut parin vuoden sisällä käsittämättömän monta miestä, joiden äiti on kuollut. Ihmettelen tätä yhteensattumaa ja jotenkin minua pelottaa se.

intimaria

[Asterix]

Vaikea sanoa..
Oma isäni kuoli samaan aikaan kuin synnyin,
joten toinen vanhempani on ollut kuolleena koko ikäni.

[kirsimarita]

Onko se niin, että 30 ikäsisenä alkaa olla tavallista, että ihmisiltä on kuollut toinen vanhempi? Minä olen kohdannut parin vuoden sisällä käsittämättömän monta miestä, joiden äiti on kuollut. Ihmettelen tätä yhteensattumaa ja jotenkin minua pelottaa se.

intimaria

Mietinpä vain mikä sinua kuolemassa pelottaa? I :-*tselläni on helpottanut, kun olen käynyt läpi asioita, esim. mitkä asiat ovat vielä selvittämättä tässä elämässä ja voidaanko ne yleensä selvittää... Äitini loppuaikoina pystyimme puhumaan, mutta isäni, joka on vielä elossa ei valitettavasti kykene kohtaamaan edes itseään ja siihenkin on tyytyminen. Tietenkin ihmeitä voi tapahtua, mutta olen jättänyt asian "ylemmällä tasolla hoidettavaksi" ja se on helpottanut. Kuolemahan on vain olomuodon muutos...

[Lari]

No, en nyt tiedä onko se tavallista. Isäni on kuollut ja kaveripiiristäni ainoastaan yhden isä.

Joskus vaan täytyy läheisistään päästää irti. Kaikki loppuu aikanaan.

Jäljelle jää vain rakkaus (kuten Valonkantaja kerran sanoi)
 

[Intimaria]

no vaikea uskoa, että jos äitini/isäni kuolisi, sanoisin ettei tunnu missään, kuolema on olotilan muutos... Olen pohtinut tuota asiaa niin paljon viime vuosina, että pelkään sitä, että se on intuitioni joka kertoo, mitä on tulossa.

Olen kait vieläkin niin riippuvainen heidän olemassaolosta, etten voi kuvitella elämää ilman, että tulevaisuuden lapseni, mikäli niitä siunaantuu, eivät voisi tavata ihanaa äitiäni... 

[Keiju71]

Minun äiti kuoli kaksi päivää sen jälkeen kun täytin 26 vuotta. Syksy oli meillä vaikea, mutta äiti kävi synttärikahvilla ystävänsä kanssa ja molemmat meistä tiesi, että kaikesta huolimatta minä rakastan sinua. Siitä tulee kohta 9 vuotta ja vieläkin hyvin usein mulla on kova ikävä äitiä ja itkettää, mutta asia on nyt näin enkä sille mitään voi. Kyllä se äiti mua vielä rakastaa ja on sitten odottamassa, kun minä saan siirtyä täältä sinne 'kevyemmälle puolelle' 

Tyttökin välillä ikävöi mummia, vaikka ei muistakaan kuin sellaisen hyvän olon mummin kanssa. Välillä ihmettelee itsekin, että kuinka voi olla ikävä ihmistä, jota ei muista.

[Lari]

Tottakait kuolema sattuu. Elämä muuttuu, eikä mikään ole sen jälkeen enää entisellään. Lämmöllä ja rakkaudella muistelen isääni.

Osaanko sitten kuvitella elämääni ilman äitiäni? -En

Enkä aio sitä kovinkaan paljon miettiä, ennenkuin se on ajankohtaista.

Kuolemaa on kyllä tullut mietittyä jonkinverran. Ei toki omaani koska elän pitkään (ehkä 90v) 
Rakkaus voittaa aina 

[Jinx]

Hmmm...
Exäni isä kuoli kun hän oli 14...
Hyppäsi junan alle...
Hän auttoi arkun kannossa...

[sawotar]

Mulla elää kummatkin vanhemmat vielä

[Yussra]

30-vuotiaiden vanhemmat alkavat olla iältään 50-60-vuotiaita ja tämän ikäiset suomalaiset helposti tuppaa kuolemaan sydänsairauksiin tai alkoholiin tai molempiin.    (Siis hoitakaamme sielujemme ohella myös ruumiitamme  )

Itselläni monien tärkeiden mies- ja itseasiassa naisystävienikin isät ovat kuolleet ja/tai alkoholisoituneet ja sitä kautta vähemmän läsnä. En tiedä, ehkä se vaikuttaa ihmiseen paljonkin. Varsinkin kaikki miespuoliset ystäväni ovat "herkempää" miestyyppiä; keskustelukykyisiä, tasapainoisia äitien kasvattamia, puoliksi tai kokonaan isättä eläneitä ja kasvaneita poikia. Liekö sattumaa? :

[valonkantaja]

Isäni kuoli ollessani 17v. Sanoin sen päivän aamuna silloiselle poikakaverilleni. "anteeksi jos tää kuulostaa nyt jotenkin julmalta, mutta toivon että isä kuolisi.." Sielu tietää vaikka en sitä todellakaan odottanut tapahtuvan... Tiesin että se on edessä, mutta aina jossakin hamassa tulevaisuudessa...

En osaa enää kuvitella, minkälaista elämä olisi, jos isä eläisi. Kai minä olisin edelleen se isin pikku prinsessa, joka saa kaiken kun vähäsen räpsyttelee ripsiä... Oli silloin kova paikka tajuta, etten enää voikaan hoitaa kaikkia velvollisuuksiani isän avustamana. Se jokin turvallinen hahmo oli yhtäkkiä poissa - tunsin hengen, mutta en enää nähnyt ja kuullut. Mihin katosi se valloittava ilkikurinen nauru, joka tarttui kaikkiin sen kuuleviin ihmisiin?

Isä oli maailman rakkain, mutta hänen kuolemansa oli ehkä "tärkein" asia, mitä minulle on ikinä sattunut. Tuntuu että se kasvatti minua 10 vuotta. Tulin rohkeammaksi. En enää masentunut pikkujutuista. Otin vastuun itsestäni. Aloin uskomaan siihen, että selviän mistä vain.

Joskus mietin, mitä jos äiti kuolisi... Ja totean itselleni tylysti ja välinpitämättömästi; sittenpähän kuolee. Niin me kaikki. Se ei muuta mitään.

Vain rakkaus jää jäljelle...

[Ippuska]

Isäni kuoli "saappaat jalassa" syntymäpäiväni aamuna vuonna 1991. Pukeuduin täysin mustiin sinä aamuna töihin lähtiessäni ja vasta päivällä tuli puhelinsoitto   
Sitä oli vaikea Uskoa, se tuli niin yllättäen. Työssä käyminen jotenkin helpotti tuskaa, vaikka en voinutkaan pidätellä kyyneleitäni jotka vierivät piilossa hammashoitajan maskin takana 

Äitini poistuminen tasan 2 v sitten oli odotettavissa ja syöpätuskien takia jopa toivottavissa
Silloin "kuolemansa" hetkellä ja seuraavina päivinä minut valtasi sanoinkuvaamaton rauhan ja rakkaudentunne, kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle  Äitini oli lähtiessään 86v ikäinen ja isäni oli häntä muutamaa vuotta nuorempi.
 

[Intimaria]

Ymmärrän kyllä, jos toinen on sairas ja tuskissaan. Kannatan jopa eutanasiaa. Omalla kohdallani kukaan ei sairasta mitään tuollaista, minkä vuoksi voisin toivoa heille vapautusta.... Siksi ehkä onkin niin vaikea kuvitella, että olisin onnellinen kenenkään puolesta joka kuolee.

Toisin ajattelin ennen, halusin itsekin vain palata 'kotiin'... mutta sitten opin rakastamaan elämää ja nyt toivon että minä ja läheiseni pysyisivät täällä aina.............. 

[Ippuska]

........Omalla kohdallani kukaan ei sairasta mitään tuollaista, minkä vuoksi voisin toivoa heille vapautusta.... Siksi ehkä onkin niin vaikea kuvitella, että olisin onnellinen kenenkään puolesta joka kuolee.

Toisin ajattelin ennen, halusin itsekin vain palata 'kotiin'... mutta sitten opin rakastamaan elämää ja nyt toivon että minä ja läheiseni pysyisivät täällä aina.............. 

Olihan se raskasta lohduttaa äitiä, joka ei enää kyennyt edes puhumaan/nielemään vettä, pystyin vain sanomaan, että jaksa vielä vähän aikaa, kohta pääset taivaan kotiin - ja kiitokset kaikesta ... TIESIN, että hän kuuli vielä!

[LostOne]

Minulla on vielä molemmat vanhemmat elossa.

Ukki nukkui pois kun olin 19. Olin kuolinhetkellä sängyn vieressä ja jotenkin siitä jäi rauhoittava olo, hänen hiipuessa hiljaa pois.

Kaikesta on luovuttava ja osattava vaan päästää irti.
Mutta ukki on kuitenkin aina läsnä ja aivan kun hän jotenkin ohjaisi/neuvoisi minua ..alitajuisesti elämässä..