Elämänmäkuisia ja viisaita ajatuksia ja oivalluksia sinulla Sign?. Niitä on aina ilo lukea !
Voisin tähän
y r i t t ä ä naputtaa lyhyesti, mitä koin tänään, kun minusta se jotenkin tähän aiheeseen liittyy.
Jotain taustatietoa;
Minun elämässäni on ollut paljon tuskallisia kokemuksia, menetyksiä ja vastoinkäymisiä (jos halutaan ne nähdä tuolta kantilta, ja silloin ne on todella tuntuneet siltä, eli olleet sitä itseään)
Olen menettänyt rujojen tapahtumien kautta läheisiä, en ole muutenkaan syntynyt tietyltä kantilta katsottuna' kulta lusikka suussa'. Lapsuuteni oli mitä oli, väkivaltaisessa ympäristössä. Olen joutunut luopumaan joskus lapsestani. Ja kerran kaikista lapsistani. Minun päälleni on syljetty ja heitetty kiviä... olen ollut lähellä itsaria ym ym. Lista on loputon ja pitkä, muttei toivoton.
Nimittäin nyt, en vaihtaisi päivääkään elämästäni pois. (no en koskaan olisi toisenlaiseen elämään vaihtanut)
Minulla on jopa ollut kokemuksia, jolloin todella olen mennyt polvilleni elämän edessä ja sen kautta olen saanut kokea jotain hyvin syvää ja armollistakin.
L u u l i s i , että kun joskus menee polvilleen ja oppii sen 'hengen mekaniikan' vai energianko? No sama se, mutta että luulisi sen olevan seuraavalla kerralla helpompaa jne... menisi luonnostaan jne.. oppisi tietoisemmaksi jne..
Voi olla, että jokainen polvilleen meno, vetää aina syvemmälle ja syvemmälle, siksi se on kokemuksena aina yhtä syvä tuskassa/armossa.
Nyt;
Olen ollut viimeiset puoli vuotta melkoisen tukalasa tilanteessa. En selitä sen tarkemmin. Kuitenkin kahden talon loukussa, kahden asuntolainan loukussa. Nyt on häämöttänyt jo pakkohuutokauppakin edessä, ja olemme eläneet tässä 'vedellä ja leivällä' ( ja pyhällä henegellä) :
Kuitenkin edessä siis molempien kotien menetys, ja suurimman osan, mitä maallista enää on jäljellä. Siis fyysistä käyttötavaraa sun muuta.
Kiinteistövälittäjät on vedättäneet, kohdelleet miten sattuu, pitäneet sitä typerää ja turhaa teatteria--- mitä bisnes maailmassa on...
Olen ollut niin rikki, niin rikki, niin vihaa täynnä koko maailmaa kohtaan... että eikö jo minun osaltani voisi loppua tämä kaikki.. enkö jo ole tarpeeksi kaikkea kokenut.. jne jne.. Katsonut peiliin, yrittänyt oivaltaa...
Toisaalta sen verran on jäänyt kokemuksia tuolta taaemmasta elämästä, että ajaudun tuohon tuskaan vaan hetkittäin... ja silti jossain vaiheessa on jokin sisäinen rauha kokoajan taustalla ja ymmärrän, että ettei se maailma siihen kaadu... jne...
Tänään kävin regressiossa. (sain maksutta)
En oikeastaan odottanut siltä juurikaan mitään.
Teimme matkaa syvälle alitajuntaan ja siellä sitten 'perillä' katsoin, mikä on se, jota voisin kohdata nyt...
Siellä se seisoi, valkoisena, yksinäisenä, surullisena, vanha kotini, jota en ole myytyä saanut. Itkuhan siinä itseltä pääsi, kun ne kaikki tunteet vyöryi ylitseni. Se suru, kaikki, se viha, jota olin tuota taloa kohtaankin syytänyt (olen pitänyt koko talon ostoa virheenä). Se oli kuin pieni lapsi, jota ei nähdä lapsena, vaan siihen projisoidaan ties mitä moskaa, ja siinä vain on, mitä on, ei muuta. Eikä voi sille mitään.
Ymmärsin, miten piiloinenkin vihani sitä taloa kohtaan, oli antanut myös 'luvan' muille kodella sitä huonosti ja käyttää sitä oman sisimmän projisoinnin kohteena.
Tunsin niin valtavaa myötätuntoa sitä taloa, kohtaan, että kyyneleet vain valui.
Samalla ymmärsin, minä olin heijastellut siihen taloon ja rakennukseen oman sisäisen, sen mikä vain on, mitä on, kuvastuksen ja kohdellut sitä siinä talossa, kuten sitä on aikanaan joku muu kohdellut ja antanut myös muiden tehdä sitä.
Minua jopa hymyilytti ja huvitti, että miten 'sairasta', että rakennukseen voi heijastella jotain noin syvää sisältään. Mutta ymärsin myös sen, että sen pitikin olla niin kaukaa haettua, sillä silloin en olisi ollut siinä niin lujasti kiinni tunteissani, en olisi kokenut tätä näin syvältä, jokaista miekan sivallusta myöden, jokaista tuskaa myöden.
Koko talon historia vilisi silmieni edessä ja nyt sen näin sillä tapaa, että olin itse se 'talo' symbolisesti ja olin siten itseäni antanut kohdella... (siellä tapahtui monenmoista siis)
Vihani taloa kohtaan, oli vihaa itseäni kohtaan, koska en ollut aluksi saanut olla se joka olen, ja opin itse ottamaan sen samaisen roolin jota jatkoin jatkoin kerros kerrokselta vuosia...
Kaikki tuskani johtui kierteisesti siitä, että itse kohtelin sisäistä itseäni ja yritin sitä teloa ja tuhota... sillä se ei vastaa kenekään odotuksiin, se on mitä on, sitä ei voi muokata mihinkään haluaamaansa malliin. Sitä voi yrittää nujertaa.... mutta siellä se on... surullisena, mutta vahvana...
Jokainen yritykseni olla jotain mitä en ole, veti puoleeni kokemuksia, jotka toi tuskaa, mitä tunsi se osa minua, joka on vain sitä mitä on.
Regression lopuksi sanoinkin hämmästyneenä, että siis näinkö se voi naamioitua, siis todellakaan se tuska jota koin, ei ollutkaan niistä ulkotulevista tapahtumista johtuvaa... vaikka se oli niin totta.
Vaikka olen tämän asian tiennyt kauan jo, en koskaan aikaisemmin ole sitä oivaltanut näin konkreettisen syvästi ja kokemuksena. Enkä koskaan olisi saatttanut ajatella, että se voi näinkin ouotoon asiaan projisoitua, mitä sisältäni kumpuaa...
Noh, aika sekavaa... oli joo.... sorry....
Kiitos, Valkoinen talo Sinulle!