seuraava »

[Kaarina Niro]

Juu... kyllä noista "hauskoista" voitaisiin olla montaa mieltä täälläkin, jos olisivat juurikin kohdallaan.  : Koska SEHÄN juuri tekee sen vapautumisen mahdolliseksi, kun sen kaiken kohtaa "juurillaan" eli aidoilla tunneilmaisuilla. 

[*Alkmene*]

Aivan totta.
Silti huomaa yllättävänsä itsensä joka kerta tästä, että yrittää 'pyristellä' pois ja etsiä sitä 'vikaa' itsenä ulkopuolelta... 
Mutta tosiaan, totaalista se sitten aina on, kun sen jaksaa ja uskaltaa tehdä. 

[valonkantaja]

Sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi juuri niin kauan kun yrittää väkisin sopeutua joukkoon ja olla sitä mitä luulee muiden haluavan sinun olevan... Olet tuomittu olemaan ulkopuolinen niin kauan kun sinusta tuntuu että on pakko olla osa porukkaa. Kaikki olemme erilaisia. Ei voi tuntea osaansa laumassa, jos ei tiedä mikä on itse itselleen.

On meikäläisenkin elämässä nuorempana monet itkut väännetty siitä, kun tuntuu että jää aina sisäpiirin ulkopuolelle vaikka mitä tekisi. Sitten lopetin sen miellyttämisen, enkä edes änkenyt porukkaan. Päätin että olen vahva ja iloinen vaikka olisinkin yksin, eikä yhtään haitannut ettei tarvinnut mennä ihmisten sekaan ja yrittää esittää jotain mitä ei ole. Olin huojentunut, vapaa ja täynnä itseluottamusta. Ja kas kummaa nää ihmiset alko itse tulemaan mun luokse kun istuin jossakin yksin. Ja vaikka olin oma outo itseni, se ei haitannut, päinvastoin.

Älkää pelätkö olla sitä mitä olette, koska silloin kun ilmennätte aitoa itseänne, olette viehättäviä ja rakastettavia... Silloin ette ole koskaan yksin... Yksinäisyys on mielentila/asenne, ei kiinni siitä onko oikeasti fyysisesti yksin vai ei.

[*Alkmene*]

Totta puhut Valonkantaja!

Sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi juuri niin kauan kun yrittää väkisin sopeutua joukkoon ja olla sitä mitä luulee muiden haluavan sinun olevan... Olet tuomittu olemaan ulkopuolinen niin kauan kun sinusta tuntuu että on pakko olla osa porukkaa.

Onhan näitä ollut, sellaisia nuoruuden juttuja... minullakin... tämä on vain jotain erilaisempaa minulle nyt.....
Laajempaa... se koskee ikäänkuin koko ihmiskuntaa... minulle...
Tökin ja sohin tätä itsessäni nyt monesta eristä suuntaa ja eri syyvyysasteelta...
En koe kuitenkaan tuntevani, että minun olisi pakko johonkin porukkaan kuulua....melkein ehkä päinvastoin, vai onko se kääntynyt minulla jotenkin käänteisesti 
Noh... saapi nähdä... miten tässä käy...
Periaatteessa ehkä koen olevani siinä vaiheessa, että todellakin olen oma itseni ja nyt koen sen 'vastuksen', joka on omaa 'vastustani' todellisuudessa... 
 

[Kaarina Niro]

Nyt, kun olemme kaikkeutta rakentamassa uudella tavalla niin joudumme vääjäämättä kohtaamaan sitä erilaisuuttaa, joka seuraa muuttumisesta toiseen ulottuvuuteen. Eli olet nyt sellaisella taajuudella, johon mielen kaikki osat eivät vielä yllä ja senkin takia sellaista "yksinäisyyden puuskaa" koet. 

Muttei sekään ole pysyvä olotila, kuten ehkä vieläkin nyt luulet vaan avautumistahan tässä kaikki muutkin odottavat sellaiseen ulottuvuuteen, jossa kukaan ei koskaan enää tunne siten kuin nyt tunnet!  Sillä siellä olemme todellakin Yhtä KAIKKI! 

[valonkantaja]

kehitys käy nopeammin kuin tajuammekaan ja me pystymme sitä tietoisesti nopeuttamaan entisestään... Voi miten onnellista...

[Lilja-82]

Hei Tuulitukka, huomasin että olet myös Kuu Kalat ja Jouskaria löytyy myös... Uskon että ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta koska olen hyväksynyt sen, että okei ehkä muut eivät sitten näe minua ihan niin herkkänä ja tunteellisena (se Kuu kalat) kuin oikeasti olen (vaikka vielä nousu Rapu) vaan sellaisena rentona jouskarina. Olkoon sitten niin.

Lässyttämistä ja imartelua vihaan minäkin joten jos se on pehmeyttä niin en halua edes olla sellainen.  Enkä pidä sellaisista ihmisistä, koska olen huomannut, että oikeasti toimivat aivan päinvastoin. 

On tietysti hetkiä, jolloin muutkin tuntuvat herkkyyteni huomaavan, mutta hyvin harvinaisia taitavat olla ja koskee vain perhettä ja parhaita ystäviä.

Nyttemmin kuvailisin itseäni enemmänkin lempeä mutta luja. 

[kosmos]

Sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi juuri niin kauan kun yrittää väkisin sopeutua joukkoon ja olla sitä mitä luulee muiden haluavan sinun olevan... Olet tuomittu olemaan ulkopuolinen niin kauan kun sinusta tuntuu että on pakko olla osa porukkaa. Kaikki olemme erilaisia. Ei voi tuntea osaansa laumassa, jos ei tiedä mikä on itse itselleen.

On meikäläisenkin elämässä nuorempana monet itkut väännetty siitä, kun tuntuu että jää aina sisäpiirin ulkopuolelle vaikka mitä tekisi. Sitten lopetin sen miellyttämisen, enkä edes änkenyt porukkaan. Päätin että olen vahva ja iloinen vaikka olisinkin yksin, eikä yhtään haitannut ettei tarvinnut mennä ihmisten sekaan ja yrittää esittää jotain mitä ei ole. Olin huojentunut, vapaa ja täynnä itseluottamusta. Ja kas kummaa nää ihmiset alko itse tulemaan mun luokse kun istuin jossakin yksin. Ja vaikka olin oma outo itseni, se ei haitannut, päinvastoin.

Älkää pelätkö olla sitä mitä olette, koska silloin kun ilmennätte aitoa itseänne, olette viehättäviä ja rakastettavia... Silloin ette ole koskaan yksin... Yksinäisyys on mielentila/asenne, ei kiinni siitä onko oikeasti fyysisesti yksin vai ei.

Käyn näillä sivuilla harvakseltaan, mutta kirjoitan tämän nyt kuitenkin, vaikka tuo teksti on kirjoitettu kuukausi sitten.

Jotenkin lohduttaa, että joku muukin on kokenut sen, mitä on olla ulkopuolinen. Mutta mielestäni on täysin normaalia hakeutua toisten ihmisten seuraan ja odottaa vuorovaikutusta heidän kanssaan. Mun ongelma?, oman kokemuksen mukaan ,onkin siinä, että olen halunnut olla oma itseni enkä ole pukeutunut rooliin, jota minulta on odotettu!!

Opiskelin vielä yli 40 vuotiaana taiteellista alaa ja oli hirvittävä pettymys huomata olevansa taas "outolintu ja erilainen". Ihmetyttää vieläkin, kuinka olin niin lapsellinen, että kuvittelin pääseväni nyt samanhenkisten ihmisten pariin.

Mutta nyt en odota enää keneltäkään toiselta ihmiseltä yhtään mitään ja se todellakin on helpottavaa. Yksinäisyys on luonnollinen olotilani.   
 

[kosmos]

Kosmos;

Ihan tutun kuuloista tuo mitä kirjoitit.
Olen itse vain nykyään lähtenyt 'tsiikailemaan' tuotakin juttua, että onko se pelko, jota muissa näen, heijastuma pelosta, jota itse tunnen itseäni kohtaan...?? (mikä ei poista sitä tosiasiaa, että nämä ihmiset ei oikeasti 'pelkäisi' tms)
Oma'voima', on muuten melkoisen suuri, siis sen kohtaaminen, taitaakin olla isompi juttu... Toisaalta lopun viimeksi ei ole omasta pelosta kyse, vaan siitä, että jatkaa sitä 'mihin vanhemmat jäi' (tai koko lapsuusympäristö perimineen)
Jatkaa siihen omaan voimaan 'tutustumista'... peritty käytös kupla vanhemmilta...
Miettikääpä miten moni aikuinen, ei pelkästään lasten omat vanhemmat, vaan laajemminkin, ovat kykenemättömiä lapsen 'voiman' edessä...  :
Miksi lapsi 'kiukuttelee'? Miksi on levoton?  yms

Kun toisaalta koen niin, että niin kauan kuin tätä 'valheellista näytelmää' tässä pinnalla on ihmisten välillä, niin kauan sitä 'täyttää aina sen tilan', mikä 'näkymättömällä tasolla' jää itselle jossain tilassa... kun joku toinen, on ottanut sen 'toisen' tilan...  Niinkauan kunnes jokainen on ne laittanut 'ruotuun itsessään' tasapainoon... sisältäohjautuviksi...  :
Ei tähän taida ihan olla sanoja... 


CS;
Roolit?
En usko, että se mitä inhimillisyys on kokonaisuudessaan, olisi mikään rooli!
Tietty siltä kantilta, kun se perustuu 'valheelliseen'minään, eli ulkoatulleen palautteen kautta muodostuneeseen minään. Silloinhan se on rooli, jotain mitä ei ole nyt tässä näin.
Kun se perustuu ihan mihin vaan uskomukseen, pyrkimykseen, traumaan, yms silloin se on rooli.
Ja kuitenkin sitä on loppupeleissä itse vastuussa siitä 'roolistaan', 'rooleja' ei ole pakko vetää...
Ei elämä mikään koulu kait ole.. 
Tuntuisi jotenkin kovin 'irralliselta', elää eläämnsä läpi ikäänkuin se olisi jokin 'testi tai koulu'. Tietysti niillä uskomuksilla saa etäisyyttä omaan tuskaansa, ei muuta.
Ei ihmisen todelliset tunteet/kokemukset, mitä hän tässä ja nyt kokee, eivät ole missään tapauksessa rooli.
Eikä tunteita koeta vain kerran, ja sitten on läpäisty jokin testi...
Siis tämä oli minun näkemykseni,. 

Joo, sori, mutta tämä oli osin niin korkealentoista tekstiä, että yksinkertaisena ihmisenä minun täytyi lukea se moneen kertaan, ennenkuin tajusin mistä on kyse, enkä luultavasti tajua vieläkään.

Mutta kuten kirjoitin aiemmin, en tiedä mihin minuun kohdistuva pelko perustuu, sen toi minulle tiettäväksi toinen ihminen.
Ja kumpa minulla olisikin jokin rooli, mistä luopua,
niin ehkä sitten en olisi niin ulkona.

Pelle Miljoonan sanoin:
"olen ulkona,
ja vaikka en hyväksykään,
koetan ymmärtää maailmaa juuri siksi"

Ja juuri näin se on!!!!

Loppujen lopuksi, mun yli 40 vuotta jatkunut maanpäällinen vaellus olisi ollut tosi tylsää, mikäli olisin "normaali".
Koska näin ei ole ollut, olen joutunut kääntämään katseeni sisimpääni ja etsimään vastauksia kysymyksiin itsestäni. Nyt mulle on päivänselvää monet hekiset puolet elämästä, jotka normaalia elämää eläen olisivat varmasti jääneet kehittymättä.
Vai onko tämä toiveajattelua tai omahyväisyyttä??
   

[*Alkmene*]

Heips Kosmos!

Ehkä tuo teksti oli ennemminkin sekavaa ajatuksenjuoksua kuin mitenkään korkealentoista. (siis tuo minun aiempi...)

Olen itse kokenut myös elämäni aikana siten, että minua on 'pelätty', vaikkei minulla ole ollut rooleja, tai en ole ainakaan itse kokenut minulla niitä olevan.
Jos ei pelätty, niin sitten olen ollut muulla tapaa "outuolintu". On sitten kyllä onneksi ollut vastapainoksi ihmisiä ja ihmissuhteita, joissa minut on nähty kokonaisena, sellaisena kuin olen. Ainakin hyvin hyvin lähelle sitä. 

Noiden 'kärkevimpien' kokemusten jälkeen on tapahtunut paljon kaikenlaista ja olen huomioinut sellaisen, että osa syy siitä, miksi jotkut ovat olleet "hämmentyneitä" (tai sanoneet että minulla on pelottava katse) lähelläni, johtuu siitä, että vaikka luonnostaan en ole niin kauhean 'small talk' ihminen, enkä yleensä puhu, jos en voi seisoa sanojen takana yms yms... eli koen olevani niin aito kuin kussakin hetkessä osaa olla, niiiiiin, olen silti kokenut, että voin itse "tulla puolitiehen vastaan", voin joskus tehdä vaikka jotain omia 'periaatteitani' vastaan, olla vaikka hiukan 'teennäinen' (miksi koen monet roolien vetäjät)sanoa muutaman lattean klisheen tai muun vastaavan...ja kas, ihmiset on huokaa helpotuksesta...

Ikäänkuin puhua hetki toiselle hänen kieltään... en siksi, että 'myisin sieluni' miellyttämällä muita, vaan siksi, että voisin löytää yhteisen sävelen. Edes hetkeksi. Joustavuutta. Käden ojennus.

Olen ajatellut, että se syvin olemus meissä, saattaakin olla jotain sellaista, minkä ei olekkaan tarkoitus hakea "yhteenkuuluvaisuutta" itsensä ulkopuolelta jonkin kanssa, vaan jotenkin ehkä sisällään löytää yhteys johonkin elämän tarkoituksellisuuteen oman elämänsä kanssa ...
Plaah.. en osaa selittää... mitä ajattelen nyt tästä... on näet hieman hakusessa vielä itsellänkin...

[kooky]

Mirjam, loisto kirjoitus, kiitos.

muistan jonkun täällä valittaneen siitä, rttä lähetetään liikaa "samaa mieltä" viestejä. valitan hänen suhteensa, nyt tunsin kovasti tarvetta tehdä niin.

mut en tunne tarvetta quotata, turhaa kun siinähän se jo tuli.

[kooky]

mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä.

herättäis ajatuksia, mutta mun on nyt itsekuritettava itseni hoitamaan muita juttuja...joten

[Ikitosi]

...se syvin olemus meissä, saattaakin olla jotain sellaista, minkä ei olekkaan tarkoitus hakea "yhteenkuuluvaisuutta" itsensä ulkopuolelta jonkin kanssa, vaan jotenkin ehkä sisällään löytää yhteys johonkin elämän tarkoituksellisuuteen oman elämänsä kanssa ...

Syvällä meissä on sielun tietoisuus yhteenkuuluvaisuudestamme, tieto elämän tarkoituksellisuudesta. Häivähdyksiä siitä voi saada ykseydellisessä yhteydessä 'toiseen'...

[kosmos]

Olen ajatellut, että se syvin olemus meissä, saattaakin olla jotain sellaista, minkä ei olekkaan tarkoitus hakea "yhteenkuuluvaisuutta" itsensä ulkopuolelta jonkin kanssa, vaan jotenkin ehkä sisällään löytää yhteys johonkin elämän tarkoituksellisuuteen oman elämänsä kanssa ...



Heippa!

Olipa hienosti kiteytetty olennainen! Tämän kanavan kultajyvä!
Ja tarkoitus on kai päästä elämässään siihen pisteeseen, että voi toteuttaa oman elämänsä tarkoitusta. Jotkut totuttavat sitä heti syntyessään, mulla sekoilu, kompurointi ja äärimmäisyydet ovat kestäneet keski-ikään saakka. Mutta nyt vaikuttaa siltä, että elämäni vyyhti on selvitetty ja voin kutoa siitä vaikka villapaidan.
Mutta lausun silti runon:

Suuren ympyrän keskellä,
kuljen sen reunamilla.
Suuren ympyrän keskellä,
olen yksin.
Sillä suuren ympyrän keskellä
herkkyys on heikkoutta,
totuus tyhmyyttä ja
aitous aina kaupan.
Suuren ympyrän keskellä,
katselen sitä sen reunamilla.