Minä rupesin vaan kyynelehtimään...mutta se ei tuntunut pahalta tapahtui vaan itsestään.
Itseasiassa en edes meditoinut, vaan pyysin olla mukana samalla kun katsoin telkkaria. Siellä oli dokumentti, jossa esiintyi ranskalaisia nuoria, jotka olivat yrittäneet itsemurhaa. Nuoret puhuivat avoimesti sisäisistä kokemuksistaan.
Katselin, ja liikutuin, ja näin siinä Pariisin kaupunkinäkymää kuvattuna...kauniita taloja ilta-auringon värjäämänä.Sitten muistui mieleen kuinka lapsena pääsin vanhempieni kanssa ulkomaille. Se oli minulle erikoistapaus, sillä toisin kuin monilla perheillä siihen aikaan oli enemmän rahaa, rantalomia ja videopelejä, meillä oli yleensä köyhää, mustavalkotelkkari ja rähjäiset sohvakalusteet... :
No kuitenkin, ulkomaille pääseminen oli silloin minulle tosi erikoistapaus,ja minulla oli ollut haaveita Pariisista, se symboloi mulle jotain suurta siihen aikaan.Sitten kuitenkin kävimme Pariisissa tosi nopeasti yöpymättä, ja se oli minulle niin kova pala että muistan itkeneeni kaipaustani ja pettymystäni enkä olisi millään suostunut lähtemään sieltä.
Dokumentissa sitten näin nuoria, jotka olivat ahdistuneita ja olivat halunneet kuolla vaikka asuivat
siellä.Tulin oivaltaneeksi jotain...yhä isonakin olen ollut taipuvainen olemaan katkera kun en ole onnistunut pääsemään täältä pois sinne jonnekin unelmieni paikkoihin, missä elämä on toteutunutta haavetta ja vapautuneisuutta...
Tosin on mulla yhä kaukokaipuuta...mutta koin jännän ympyrä sulkeutuu fiiliksen, kun katselin noita nuoria, joiden kärsimystä pystyin ymmärtämään...vaikka he asuivatkin siellä "keskellä kaikkea"...
