Kiitos Täysikuu!
Minulle tuli tunne, että tuo on ainakin osaltaan joku "sukupolvienketjun-traumapurku-uni"
, osaltaan ehkä syvempikin juttu
Siihen kait nivoutuu monikerroksellisesti kaikkea
Tätä hetkeä, mennyttä, mennyttä ja mennyttä...
Toisaalta ne hahmot jotka siinä löivät yms, olivat monet täysin kasvottomia, mutta tämä, joka oli se, jonka häätämiseen meni kauiten, oli oma äitini tai kuvasti tunnetasolla häntä ja toisaalta, minä olin se pieni lapsi siinä. (juuri tuo tuossa kuvassa, siksi sainkin ajatuksen sen laittaa siihen 'elämään'kö?)
Ja toisaalta olen itse kokenut oman esikoiseni kanssa asioita, jolloin todella jouduin luovuttamaan lapsen 'korkeimman käsiin', myöntämään, etten itse jaksa. Olen siitä tuntenut kauan surua ja syylisyyttä. Ja vaikka en ole itse käyttänyt fyysistä väkivaltaa, tiedän syvällä jossain, että henkistä kyllä... koska en luovuttanut tarpeeksi ajoissa... nöyrtynyt... piti säilyttää 'kasvot' ja olla kuin en itsekään muka ymmärtäisi lapseni käytöstä, vaikka syvällä sisimmissäni ymmärsin.Tiedän, ettei lapset kiukuttele, eivätkä ole 'käytöshäiriöisiä', vaan heijastavat vanhempiensa sisintä...
Ja tosiaan olen myös tuntenut vihaa ja raivoa, että minulle on jotain tehty ja minuun siirretty jotain...
Tuntenut 'voimattomuuden' edessä vihaa....
Tuntenut itseäni kohtaan vihaa, etten ollut täydellinen vanhempi ja äiti.
Etten pystynyt olemaan kuin ulkoisesti parempi, mitä oma äitini. Vaikka minulla oli paljon enemmän tietoa... silti en kyennyt parempaan...ym ym.
Ja kyllä siinä varmasti oli myös sisäinen lapseni.... se vain tuntui oudolle ja surulliselle, että onko se nyt kuollut, kun olin niin hidas nöyrtymään....
Kiitos tulkinnastasi, sain siitä paljon irti...
(kuten huomanet
)
Tämäkin on tosiaan kymmenen vuoden takainen juttu, ja vielä sydämessä jälkiä...