seuraava »

[Rakkauden enkeli]

SUREMATON SURU

Luojani,
tajusin tänään,
että olen kiinnittynyt suruuni.
Olen kiintynyt siihen
ja melkein jopa rakastan...
Häntä minun pitää rakastaa eikä surua!

Tajusin tänään,
etten ole halunnutkaan irtipäästää,
luopua surustani.
Tajusin,
miten järjetöntä se on.

Sillä mennyt on mennyttä,
enkä todella,
oikeasti ja lopullisesti
joutunut luopumaan,
eroon hänestä.
Enkä ikinä joudu!

Auta minua todella sisäistämään tämä
ja vihdoin ja viimein luopumaan surustani.

Kuulin sisimmästäni hiljaisen, mutta varman vastauksen:

Kyllä minä autan, kunhan ensin suret suremattoman surusi pois...

 

(http://p.vtourist.com/1995821-angel_crying_over_grave_Cartago_cemetary-Cartago.jpg)

(http://www.goudiefamily.com/susy/pics/crying_angel.jpg)

(http://www.worth1000.com/entries/15500/15629_w.jpg)

[härkä-69]

Jätin vaaleanvihreän valopallon hoitamaan sydäntäni regressiossa. 

[Rakkauden enkeli]

Hienoa. 

[Riitta]

Aika parantaa haavat, mutta surematon suru taytyy kayda loppuun luonnollisella tavalla.
Joillakin se tapahtuu luomisvoimalla ja joillakin itkemalla 

[Rakkauden enkeli]

Aika parantaa haavat, mutta surematon suru taytyy kayda loppuun luonnollisella tavalla.
Joillakin se tapahtuu luomisvoimalla ja joillakin itkemalla 

Niin ja joillakin sekä että. Minä nimittäin itken ja luon surun iskiessä. 

[Riitta]

Niin se pitaakin, silloin paasee nopeammin pois 

[valonkantaja]

(http://images.google.fi/images?q=tbn:2ENDyv3rJwRCZM:http://img.photobucket.com/albums/v334/melodia04/joker.jpg)

Kuinka moni meistä itkeekään sisäänpäin hymyilevän maskin alla?
Sanoo että minä jaksan ja kaikki on hyvin, vaikka ei olisi?
Ajattelee että sureminen on itsekästä ajantuhlausta?

 

Ehkä jo luulee selvinneensä.. Mutta totuus on että tukahdettu tunne, vaikkakin se on tiedostamaton, painaa tuolla jossain möykkynä sydämessä. Puhun siis itsestäni.

Eikö olisi aika luopua siitä. Kohdata se. Tuntea se. Sanoa kiitos ja näkemiin. 

[Oikku67]

Kuinka moni meistä itkeekään sisäänpäin hymyilevän maskin alla?
Sanoo että minä jaksan ja kaikki on hyvin, vaikka ei olisi?
Ajattelee että sureminen on itsekästä ajantuhlausta?

Ehkä jo luulee selvinneensä.. Mutta totuus on että tukahdettu tunne, vaikkakin se on tiedostamaton, painaa tuolla jossain möykkynä sydämessä. Puhun siis itsestäni.

Luulin sun päässeen mun pään sisään..

Eikö olisi aika luopua siitä. Kohdata se. Tuntea se. Sanoa kiitos ja näkemiin. 

Kyllä olisi... mutta.. kun ei onnistu näköjään minulta 

[*Alkmene*]

Sanotaanhan että suru on pohjimmiltaan vihaa, pelkoa ja siksi sitä onkin vaikeampaa käsitellä, koska viha ei ole kovinkaan suosittu ja sallittu tunne ilmaista ja käsitellä.

Esim jonkun läheisen kuollessa puhutaan surusta, mutta toisaalta se on vihaa, että toinen jätti, lähti pois ja 'minä' jäin tänne jatkamaan ja kokemaan sitä menetystä ja mitä siihen liittykkään itse kullakin.
Ja pelkoa olla 'yksin'.
 

[Intimaria]

Tai sitten puhdasta surua, mille ei ole nimeä. Ei ole mitään, mille itkeä, paitsi olemassaololle. Yksin olon tunteelle. Kaipuulle.

         

[*Alkmene*]

Periaatteessa voisi sanoa, että suru on uhrina olemisen kautta ilmaistua vihaa ja pelkoa.
Jos tuon koko kuplan kohtaa, se puhkeaa ja haihtuu...
Jos niinkuin näin aika tylystikin asian ilmaisee...
Onko olemassa 'puhdasta' surua, ja mikä siitä tekisi 'puhdasta'? Ja mikä sitten olisi 'likaista' surua
 

[Kaarina Niro]

Itseni on kokenut surua aina vain silloin, kun on tuntenut olevansa siitä Olevaisuutensa jumaluudesta "ulkopuolella", joten ehkäpä se on vain sitä pelkoa siitä, ettei ole enää Jumalansa "oma". Eli yksinäisyyden tai hyjätyksi tulemisen takia koettua. 

[Aion]

Suru voi tulla hyvin syvältä ja kaukaa.
Menneistä elämistä
kaivatuista ihmisistä.

Kun niitä tutkii syvemmälle ja kauemmaksi,
huomaa ettei halua luopua surustaan,
koska silloin luopuisi hänestä (joita on monia)
joka on rakastanut
enemmän kuin kukaan koskaan,
joka on tehnyt olevaksi
sillä että on rakastanut.

Mutta kun uskaltaa luopua noista siteistä
mitä jää jäljelle?
-Puhdasta olevaisuutta,
pieni värähtelevä kipinä
- tyhjyys.
Ja ego huutaa huomiotaan,
sillä se haluaa jatkaa olemassaoloaan
maailmankaikkeuden
ihmielämän keskuksena (jona se on tarpeellinenkin)

Joskus kaipuu on myös ikävää
luokse tähtisisarien - ja veljien,
keveyteen ja kirkkauteen.
Silloin on syytä tutkia,
miksi maapallo on epämukava paikka,
mitä elämämme janoaa, mitä se puuttuu
kun kaipuu pois kasvaa liian suureksi.

Kun nämä kuoret, rihmat ja siteet
vapautuvat.
Kun ne uskaltaa päästää vapaaksi
anteeksiannon kera
ne muuntuvat valoksi.

Jäljelle jää
olemassaolon yksinkertaisuus ja selkeys.
kaikki se mitä ikävöimme ja janoamme
On oman itsemme katkeamaton yhteys
sieluunsa ja Luojaan.
Kirkkaus

Valo.

[Intimaria]

[quote author=TuulitukkaPellavapää link=topic=9489.msg82908#msg82908
Onko olemassa 'puhdasta' surua, ja mikä siitä tekisi 'puhdasta'? Ja mikä sitten olisi 'likaista' surua
 
[/quote]

On olemassa surua, johon ei ole kätkeytynyt muita tunteita alle. Ei mikään tee surua "likaiseksi", kyse ei ole siitä. Suru estää masennusta -sanotaan. Masennuksen alla on muita tunteita, mutta mielestäni suru on sikäli puhdas tunne, että se ei ole vihaa, ei pelkoa, sillä ne ovat itsessään jo tunteita.

"Joskus kaipuu on myös ikävää
luokse tähtisisarien - ja veljien,
keveyteen ja kirkkauteen.
Silloin on syytä tutkia,
miksi maapallo on epämukava paikka,
mitä elämämme janoaa, mitä se puuttuu
kun kaipuu pois kasvaa liian suureksi."


Tätä se on, puhtaasti, ei mitään vihaa eikä pelkoa. Kaipuuta, joka saa surun muodon. Mutta kyse ei ole siitä, että olisi epämukava maapallo. Kaipuu lähelle jotakin on.

[valonkantaja]

Aion, kaunista.