Riitta
|
|
« Vastaus #15 : 16.09.2006 00:23:43 » |
|
Niin Sandra, itsehan lyot ne oikeat leimat, muiden antamat leimat ovat ulkopuolisia-sina maaraat oman elaman rytmin-teeskentely lyo vaarat leimat ja mika leima on paattamassa-loppujen lopuksi=vain sina itse!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Kotkansilmä
|
|
« Vastaus #17 : 16.09.2006 08:02:54 » |
|
Vaatimattomuus, !! Mitä se on?? ITSENSÄ pettämistä. JOS kerran on tietoinen ITSESTÄÄN, Ei tarvitse esittää niin etu- kuin takarivinkään " taavia ".
|
|
|
tallennettu
|
Hetkiä, joita olen kanssanne, haluan unohtaa hetkeksi.
|
|
|
härkä-69
Vieras
|
|
« Vastaus #18 : 16.09.2006 08:15:07 » |
|
Vaatimattomuus tulee ehkä luonnollisena seurauksena nöyryydestä, kun ei ole enää tarvetta korostaa itseään / egoaan. Vaatimaton voi rauhassa katsella vierestä kun toiset pullistelee tyyliin, "minulla onkin näin iso hauis".
Ujoudesta kuulin joskus sanottavan että se on suuruudenhulluutta. Tarkemmin kun ajattelee, niin ujo ihminenhän pelkää epäonnistumista ja haluaa olla täydellinen muiden silmissä. Ujoudesta voi päästä kun huomaa että kaikki tekevät virheitä eikä maailma kaadukaan siihen.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Kotkansilmä
|
|
« Vastaus #19 : 16.09.2006 08:24:19 » |
|
|
|
|
tallennettu
|
Hetkiä, joita olen kanssanne, haluan unohtaa hetkeksi.
|
|
|
twin peak
Kohtuuastroilija
Viestejä: 143
|
|
« Vastaus #20 : 16.09.2006 08:44:36 » |
|
Olen usein miettinyt tuota 'leimaa' ja 'leimautumista'.
Joskus olen jopa tyhmyydessäni ihmetellyt sitä, että kun toinen lyö leiman, niin miksi sitä ei pyydetä anteeksi. Olen uskonut, että sillä se leima irrotettaisiin.
Mutta eihän se näin ole. Itse sen leiman ikään kuin vastaanottaa, jokin vetää sitä puoleensä, liimauttaa sitä aina vain lujemmin ja lujemmin. Ja vain itse sen voi irrottaa.
Vai puhunko läpiä? Oikaiskaa hyvät ihmiset!
Kuulostaa tutulta. Olen huomannut, että olen liian kiltti välillä. Sitten saapi tuollaisen leiman ottaansa, että kyllä se kuuntelee ja auttaa ja on aina iloinen. Ja auta armias kun se "kiltteys" loppuu. Sen jälkeen kyllä nakellaan niskoja. Parasta on mulla ollut se kun osaa laittaa oikeat rajat, ja sitten mitä useampi älähtää näistä uusista rajoista, sitä oikeammalla tiellä olen itseni kanssa.
|
|
|
tallennettu
|
valkoinen solaarinen peili
|
|
|
valonkantaja
Vieras
|
|
« Vastaus #21 : 16.09.2006 09:34:20 » |
|
Kyllähän se sieltä lapsuudesta lähtee... Minäkin olen pienestä kyläkoulusta lähtöisin. Ennen koulua olin nauravainen ilopilleri ja aina suuna päänä esiintymässä ja juttelemassa vieraille. Sitten alkoi koulu. Olin tosi hyvä koulussa ja opettajat kehuivat minua paljon. Se olikin sitten yksi syy miksi minua alettiin kiusaamaan. Toinen oli se, että olin vähän pulska. Kolmas se, että olen outo ja erityisesti se että vanhempani ovat outoja! Nii-in... Pieni kylä... Jos jonkun vanhemmat eivät ole kiinnostuneet samoista asioista kuin toisten, niin näköjään lapsille sitten opetetaan että "tuon tytön vanhemmat ovat sitten outoja"... Opettelin olemaan huomaamaton. Muistan ajatelleeni itsemurhaa ensimmäisiä kertoja kolmannella luokalla. Lopetin nauramisen kokonaan siihen, kun joku lapsi sanoi ivallisesti että nauran typerän kuuloisesti. Neljännellä luokalla aloin laihduttamaan ja siitä se lähti. Eli tanssin toisten pillien mukaan silloin, enkä uskaltanut olla oma itseni. En kertonut toisille mitä sain kokeista, jos tuli ysi tai kymppi, etteivät he voisi ajatella että ylpeilen. Menin suosista jonon viimeiseksi, oli sitten kyse jostain leikistä tai ruokajonosta - en halunnut tapella siitä kuka pääsee eka ja mihin. Tuosta tilanteesta on ollut aikamoinen purkaminen tähän päivään asti. Se, mitä kovin monikaan ei usko, kun näin jälkeenpäin sanon on että en nauranut 8-13-vuotiaana missään muualla kuin kotona... Onneksi sain yläasteella heti uuden ystävän, joka opetti minut jälleen nauramaan. En kyllä oikein osaa vieläkään nauraa, jos lähelläni on yksikin ihminen, ketä jännitän. Tutussa seurassa onneksi osaan nauraa.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
metsätonttu
Vieras
|
|
« Vastaus #22 : 16.09.2006 10:33:00 » |
|
Valonkantaja, kun luin viestiäsi, olit alussa kuin suuri iloinen aurinko kaikkine säteineen ja sitten se himmeni. Muuri paksuni ympärillä sitä mukaan, kun ympäristö alkoi määrätä sitä mitä pitäisi olla. Tämäkö on meidän elämämme koulua? Tulla testatuksi, kestääkö se valo tässä varjojen runsaudessa ja tässä tietyllä lailla henkisessä pimennossa. Kuinka monen pienen lapsen elämää olen seurannut, omienikin. Ja sama tapahtuu aina vain. Vaikka tämä yksi murjotuksi tullut lapseni ihmetteli tässä eräs päivä, että 'jos jumala on asettanut ihmisen testiin tänne, niin miksi ihmeessä hän on nähnyt niin hirvittävän suuren vaivan kun on rakentanut näin ihmeellisen maailman missä se kaikki tapahtuu?' Tästä hän löysi siis sen ulkoisen valomaailmankin. Mitä me ihmiset oikein teemme toisillemme! Mutta...nythän Valonkantaja, olet saamassa takaisin voimaasi, valoasi, aurinkoasi, kaikkihan me siinäkin paistattelemme!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
härkä-69
Vieras
|
|
« Vastaus #23 : 16.09.2006 10:41:23 » |
|
Täällähän on meidän hyvä ja turvallista nyt prosessoida tapahtuneita asioita.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
valonkantaja
Vieras
|
|
« Vastaus #24 : 16.09.2006 10:58:24 » |
|
Kiitos Metsis... Ja Sininen enkeli, tosiaan. Vaikka täälläkin monesti päädytään siihen, että menneet ovat menneitä, ei märehditä niitä (mikä on kyllä ihan hyväkin periaate) olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on jotain sydämellä, sellaista mitä on märehtinyt pitkään, muttei ikinä jakanut sitä kenenkään kanssa, niin tottakai se pitää jakaa... Minua ainakin auttaa. Usein tuntuu, että voisin itkeä nyt sen kaiken surun pois, mitä keräsin itseeni lapsena. Sen jälkeen voisin jatkaa matkaa. Tottakai lapsuus oli ihanaa aikaa, varsinkin kaikki leikit siskojen kanssa ja ne hetket jolloin isä oli kotona... Voi miten häntä jumaloin ja kiedoin pikkusormeni ympärille... Yhteys eläimiin ja luontoon minulla oli vahva ja luulen että sainkin voimia jatkaa juuri siitä, että vietin paljon aikaa itsekseni lähimetsissä. Kiitos teille rakkaat ystävät. Kiitos siitä, että välitätte, ymmärrätte ja annatte minun myöntää heikkouteni! Se antaa minulle niin paljon voimia, että ette uskokaan. Ihan tässä liikuttuu. Voisinpa minäkin olla teille yhtä suureksi avuksi kuin te minulle.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
sawotar
Vieras
|
|
« Vastaus #25 : 16.09.2006 11:11:39 » |
|
Itse tunnen itseni joskus turhankin paljon vaatimattomaksi : Olen ollut se antava puoli saamatta kiitosta, ainut kiitos on ollut itselle hyvämieli antamisen ilosta ja nyt elämääni on astunut paljon kiitosta, niin menen ihan hämilleni ja nolostun ja tokasen'''No mitäs tosta en osaa oikein suhtautua oikealla tavalla kiitoksen antajaan, vaikka se hyvälle tuntuukin on vaikea olla kehuttu ja arvostettu ykskaks, kun aiemmin ollut tvallaan sylkykuppina mutta kiva huomata itsestä uusia piirteitä ja opetella luontevammaksi
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
härkä-69
Vieras
|
|
« Vastaus #26 : 16.09.2006 11:13:12 » |
|
Kyllähän sinä oletkin, enemmän kuin aavistatkaan.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Kaarina Niro
Vieras
|
|
« Vastaus #27 : 16.09.2006 11:24:45 » |
|
Vaatimattomuus tulee ehkä luonnollisena seurauksena nöyryydestä, kun ei ole enää tarvetta korostaa itseään / egoaan. Vaatimaton voi rauhassa katsella vierestä kun toiset pullistelee tyyliin, "minulla onkin näin iso hauis".
Eikös tuolla tehdäkin sellainen "leima" jollekin, joka on itsensä tiedostanut, ettei voikaan sitä esiin päivätietoisuuteemmekaan näkyväksi tuoda, koska olisi ehkä suurenkin kateuden aihe? Eli sillä juuri luomme sitä eriarvoisuutta, kun emme näe sen toisen teoilla sitä OMAA osaamisensakin tekoa eli kiellämmekö ITSELTÄMME silloin sen kaiken? Koska toisethan ilmentävät kuitenkin AINA vain niitä meissä sisäisenä olevia ominaisuuksia, jotka ehkä vieläkin enemmän olisivat piilossa, ellemme niitä juuri nyt esiin hanki. Sillä eikö olekaan tarkoituksemme olla niitä Valon alas maan päälle tuojia ja siten koko ihmiskunnan auttajia vain sen takia, kun egomme ei siihen kateudeltaan itse kykene?
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
metsätonttu
Vieras
|
|
« Vastaus #28 : 16.09.2006 11:32:58 » |
|
Minä, rapunakin, otan ehkä liikaakin askelia sinne menneeseen. Siksi en missään nimessä hyväksy sitä sanontaa, että 'menneitä ei saisi kaivella tai murehtia'. Siinä kuiskii ympäristön 'huono omatunto'. Kukaan sivullinen (omainen), jolla on jotain takkuista omalla tunnollaan ei tykkää, että menneitä kaivellaan. Miksi sitten koko läntinen psykiatrimme perustuu juuri menneitten kaivelemiseen? Heillekö se vain kuuluisi. Mielestäni koko elämämme seisoo menneissä perustuksissa. Jos talon perustuksissa on vikaa, tehdään suuri remontti. Kyllä näin pitää ja saa olla ihmisilläkin. Ehkä yksityisenäkin asiaa ajatellen, tulee vain se pelko, että miten niitä purkauksia kestää, mitä niistä seuraa, tai kuinka niitä läheinen kestää. Mutta voi kun se sitten helpottaa!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
metsätonttu
Vieras
|
|
« Vastaus #29 : 16.09.2006 11:38:49 » |
|
Vaatimattomuus tulee ehkä luonnollisena seurauksena nöyryydestä, kun ei ole enää tarvetta korostaa itseään / egoaan. Vaatimaton voi rauhassa katsella vierestä kun toiset pullistelee tyyliin, "minulla onkin näin iso hauis".
Eikös tuolla tehdäkin sellainen "leima" jollekin, joka on itsensä tiedostanut, ettei voikaan sitä esiin päivätietoisuuteemmekaan näkyväksi tuoda, koska olisi ehkä suurenkin kateuden aihe? Eli sillä juuri luomme sitä eriarvoisuutta, kun emme näe sen toisen teoilla sitä OMAA osaamisensakin tekoa eli kiellämmekö ITSELTÄMME silloin sen kaiken? Koska toisethan ilmentävät kuitenkin AINA vain niitä meissä sisäisenä olevia ominaisuuksia, jotka ehkä vieläkin enemmän olisivat piilossa, ellemme niitä juuri nyt esiin hanki. Sillä eikö olekaan tarkoituksemme olla niitä Valon alas maan päälle tuojia ja siten koko ihmiskunnan auttajia vain sen takia, kun egomme ei siihen kateudeltaan itse kykene? Yhdyn helpottunein mielin Kaarinan tulkintaan 'olla itse'. Miten voimme ilmentää tuota suurta ajatusta 'Minä olen', jos jättäydymme taakse sellaisine lahjoineen, joita emme toisten tunteiden vuoksi uskalla tuoda päivänvaloon. Vaikka näin usein itsekin olen ajatellut. Ja ryhmätyössä hyvä ollakin varuillaan, kun tulee tukea toinen toistamme. Mutta yksityiselämässä yksityisenä ihmisenä kyllästyy olemaan hissukseen. Se on osaltaan myös suomalaista ja luterilaista maailmankatasomusta, ettei vain joku saa loistaa enemmän kuin toinen! Väriä ei saa olla eikä liikaa iloa! Antaa palaa, olen sitten ajatellut. Jos siitä joku kärsii, se on hänen ongelmansa ja hänellä on oma oppinsa opittavana. Ja yhtä hyvin, se voi olla jonkun toisen innoittaja. Onko siis ihmisellä lupa olla kokonaan kokonainen, ja mistä se lupa pitäisi kysyä?
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
|