Tulipa vielä tämän aiheen pohjalta mieleeni, että olen oman elämäni kautta kokenut niin, että vaikka miten yrittäisimme tarjota lapsellemme jotain parempaa, mitä ehkä itse olemme saneet kokea, emme koskaan voi välttyä siltä, että omissa lapsissamme on jotain sellaista 'uutta', mistä me emme tiedä mitään. Se on ikäänkuin 'tulevaisuuden siemen' siellä lapsen sisällä.
Se, että tarjoamme sitä siinä muodossa lapsellemme, mikä meistä tuntuu 'uudelta tavalta', ei siitä tee oikeasti mitään 'uutta', sillä meillä todellakaan ei ole siitä mitään kokemusta, mitä se on. Se on ainaostaan meille 'uutta'. "Vanhaa uusissa raameissa"
Jotenkin olen kokenut, että sen hyväksyminen, etten voi välttää 'uuden ja vanhan kohtaamista', on tietyllä tapaa vanhemman vastuun ottamista.
On ehkä vaikeaa hyväksyä, etten vanhempana voi opettaa 'uutta' lapselle, vaan olla se tuki ja turva, joka luo perustan, puitteet ja rajat, pohjan lapsen ihan omalle yksilölliselle elämälle.
En voi ottaa 'kunniaa' siitä mitä lapsesta tulee, vaan olla vain se perustan luoja, josta lapsi saa kasvualstan.
Noh... sekavaa...en osaa kirjoittaa mitä takoitan...
Ehkä jotenkin niin, että kukaan meistä ei voi välttyä siltä, ettei tarvitse kasvaa aikuiseksi/vanhemmaksi, vaikka laittaisi lapsensa millaiseen kouluun tahansa. :
Se on sisäinenkin prosessi, johon on vain kasvettava.
