Unessa huomasin yhtäkkiä käveleväni tutussa joenkanjonissa,
jonka lumipeitteiset rinteet olivatkin työntymässä maanvyörymiksi.
Tiesin, etten millään kykenisi pelastautumaan noiden massiivisten lumi-maa-massojen alta.
Tuntien niiden pelottavan mahdin juoksin matalana virtaavan joen uomaan
kuin hakien suojaa sen puhtaista, kirkkaista vesistä.
Ennakoin jo oman kuolemani - tuntien "napsahduksen",
jonka elämänlangan katkeaminen aiheuttaa.
Kuoleminen mahdollisuutena tuntui itse asiassa kuin tutulta ja vapauttavalta "ovelta"
- johtaen ulos noista paineikkaista oloista.
Sitten huomioni siirtyi kanjonin ylärinteisiin - sen onkaloihin,
jotka tarkemmin katsottuina paljastuivatkin osittain suureksi latomaiseksi rakennukseksi,
josta oli jäljellä vain sortumaisillaan oleva katto
sekä sitä rinteeseen paaluttavat tukirakennelmat.
Siellä oli paljon orvonnäköisiä kissoja. Ne katsoivat minua.
Halusin auttaa niitä - tunsin myötätunnon voittavan kaiken sen juuri kokemani pelon.
Välillä kissat muuttuivatkin muurahaisiksi
- niitä oli siellä rinteen yläosissa, kissankokoisina.
Lopultakaan maanvyörymää ei tullut,
koska kissojen vaara jäädä sortumaisillaan olevien kattorakennelmien alle
tuli tähdellisemmin esille.
Silti kävin läpi kuolemisen - hädän alle yksin tukehtumisen.
Kissojen auttaminen nousi kuin nousikin elämäntehtäväkseni.
Elämä voitti.