Minulla on myös ystäviä, jotka ovat päätyneet "suljetulle osastolle".
Tiedän myös monta ihmistä, jolle näin on käynyt.
Olen siis kuullut tällaisen ihmisen tarinan ja nähnyt sen todella läheltä.
Hyvin pitkälti onkin kyse juuri siitä, uskooko johonkin suoraan, vailla sisäistä kokemusta (maadoitus) vai luoko mielikuvia jostain hyvältä ja lohdulliseltakin kuulostavasta käsitteestä, ilman että on ymmärtänyt, mistä siinä on kysmys sisäisenä kokemuksena (itsestään irrallisena oloa, mielen/minuuden jakaantumista yms)
Siellä psykiatrian puolella olisi paljon laajentamisen varaa tiedoissa/kokemuksissa, mutta myös näissä 'hengen asioidenkin' puolella vastaavasti.
Jos molemmat osapuolet osaisivat yhdistää tietonsa ja kokemuksensa olisi vähemmän kaksijakoisuutta. Enemmän eheitä ihmisiä.
Monastihan tuolla alalla työskentelee ihmisiä, jotka näkee näissä mielenterveys tai ehkä psyykkistensairausten potilaissa (tässä tapauksessa) heijasteen vain itsestään. Hoitavat, tuomitsevat, tarkastelevat, oma sisimpänsä heijastumaa 'potilaissaan'. Moni haketuu sille alalle, todellisuudessa tutkiakseen itseään.
Silti se ei poissulje sitä, että on ehkä samalla myös kyse psyykkisestä häiriötilasta.
Jokainen valintamme ja kokemamme ilmentyy aina jollain tapaa jokapaikassa. Myös fyysisen kehomme rakenteessa.
Periaatteessa itseään ei pääse pakoon koskaan.
Kyllä sitä omaa sisäistä ääntään kuuntelemalla pysyy aina 'turvassa' ,vaikka se ulkoisesti johtaisi ihan mihin tahansa kokemukseen.
Itse suosin kaikkien aistien samanaikaista käyttöä, niin paljon kuin siihen kykenen.
En siis lähtisi pelkkään rationaaliseen ajatteluunkaan luottamaan.
