Kitiara, minusta sinä olet tehnyt ihan oikean kysymyksen. Ainakin se minua innosti tai mielikuvaani innosti.
Joskus nuorena ajattelin, että olen vain pieni pieru tässä jossakin kamalan vikkelästi lentävässä hetkessä. Siis möykky, jossa ei ole edes minua, vaan vain kooste toisten ajatuksista ja opetuksista.
Sitten olen hölmööntynyt, sanoisivat järkeilevät ihmiset. Minä itse uskon viisastuneen. On jotakin tosi ihmeellistä, mikä ei pieneen järkeeni mahdu. Ja olen saanut siihen tukea ja todisteita muilta ihmisiltä, heidän ajatuksiaan kuunnellessa.
Pinnalta olen persoona, päällyslehtinen. Se pieni pieru. Mutta syvimmältäni olen osa jotakin ihmeellista henkeä, sielua tai voimaa, jolla saattaa olla monta nimeä.
Persoona saa siis luulla iloisesti, että voi puuttua kohtaloon. Ok.
Mutta sieluni on jo ennalta siloitellut joillakin tehtävillä elämääni, voihan sitä kutsua kohtaloksikin.
Mitä on siis kohtalo?
Uskon ettei tähän porukkaan paljoakaan fatalisteja mahdu.