Astrologi Egyptissä

Sunnuntai Saavumme hotelliin minä ja Lasse mukavan Air Finlandin lennon ja kaoottisen lentokenttä/viisumi ja passi sekasorron sekä uskomattomien tullitarkastuksien jälkeen tunnin aikataulusta myöhässä. Isis Pyramisa hotellin upein huone, josta näköala Niilille. Kentän hankaluudet sulivat pois viimeistään upeassa allasbaarissa. Illalla ruokailu länsirannan yksityisessä ja ulospäin suorastaan rähjäisessä ravintolassa, joka kätki sisäänsä seitsemän ruokalajin paikalliset herkut upeasti katettuna ja niin herkullisina, että jäi äitikin toiseksi. Kokki olikin maailmaa kiertänyt superlahjakkuus, joka osasi maustaa paikalliset ruuat taivaallisen makuisiksi.

Tunnelmia Egyptistä 12/2003 Kuvagalleria Sunnuntai Saavumme hotelliin minä ja Lasse mukavan Air Finlandin lennon ja kaoottisen lentokenttä/viisumi ja passi sekasorron sekä uskomattomien tullitarkastuksien jälkeen tunnin aikataulusta myöhässä. Isis Pyramisa hotellin upein huone, josta näköala Niilille. Kentän hankaluudet sulivat pois viimeistään upeassa allasbaarissa. Illalla ruokailu länsirannan yksityisessä ja ulospäin suorastaan rähjäisessä ravintolassa, joka kätki sisäänsä seitsemän ruokalajin paikalliset herkut upeasti katettuna ja niin herkullisina, että jäi äitikin toiseksi. Kokki olikin maailmaa kiertänyt superlahjakkuus, joka osasi maustaa paikalliset ruuat taivaallisen makuisiksi. Kuokkavieras Palasimme veneellä takaisin itärannalle ja Luxorin temppeliin, joka oli ihastuttava ja puhutteleva kokemus iltavalaistuksessa. Ylösnousemuksen salissa suoritimme yhteisen meditaation, johon ilman eri sopimusta osallistui brasilialainen olkihattuun ja värikkäisiin tamineisiin pukeutunut outo ilmestys. Hän kertoi myöhemmin, että oli vartavasten lähtenyt etsimään meditaatiopaikkaa itselleen ja löysi sen vasta meidän ryhmämme kanssa, jota hän seurasi lähes koko Luxorin kierroksen ajan ennen meditaation alkamista. Koskettava kokemus kaiken kaikkiaan. Maanantai Bussilla länsirannalle kohti haudanrakentajien kylää Deir El Medinaa. Jo haudankaivajien haudat saivat sydämen sykkyrälle väreineen ja kaiverruksineen. Täällä opimme, että kaikki maksaa. Ystävälliset hautaoppaat lykkäsivät pienet pahvipalat käsiimme tuulettimiksi ja palatessa niiden käytöstä perittiin tietysti kohtuullinen korvaus, jonka onneksi sai lopulta itse päättää. Haudanrakentajien temppeli oli sekin huikean hieno taideteos energioista puhumattakaan. Ainakin minä tunsin niin valtavaa rauhaa ja harmoniaa, että faaraoiden haudat ja monet muut temppelit jäivät toiseksi. Itse kyläyhteisön rauniot vaikuttivat ahdistavan ahtailta, mutta kertomusten mukaan siellä oli mukava asua. Suosittelen kirjasarjaa Valon Kivi (Christian Jaco), joka kertoo tämän kylän historiasta niin jännittävästi ja mukaansa tempaavasti, että pidän sitä yhtenä parhaista muinaisen ajan kertomuksista Sinuhen jälkeen tietysti. Kuninkaiden laaksossa tutustuimme Tuthmos 4, Ramses 9 ja Tausertin hautoihin, sillä pääsylippu oikeuttaa vain kolmeen hautaan tutustumisen. Tänne ei kameraa saanut kuljetettua millään ilveellä. Haudat olivat ihmeellisen hienosti koristeltuja pidempine tai lyhyempine käytävineen. Jotkut ovat tehneet käsittämättömän työn hautojen koristelussa. Tunsin ikiaikaisen viisauden siirtyvän kehooni seiniin kiverrettujen symbolien kautta. Turhaan niitä ei ole sinne työstetty. Kuninkaiden laakso toimi hautapaikkana 600 vuoden ajan. Sitä ennen ja sen jälkeen haudat kaivettiin jonnekin muualle. Paluumatkalla poikkesimme alabasteritehtaaseen ja papyrusinstituuttiin, joihin upposi melkoinen määrä euroja 12 hengen ryhmältämme. Kauniita esineitä ja niin kauniita ja viimeisteltyjä papyrustauluja, että kaiken olisi halunnut mukaansa. Näihin kauppoihin ei sitten kannata mennä, jos on päättänyt olla ostamatta matkamuistoja. Jotain sieltä oli jokaisen ihan pakko saada mukaansa. Minäkin tein kauppaa jo aurinkolaseilla kun rahat loppuivat. Täältä on kalenterikisan yksi palkinto lähtöisin. Tiistai Lähtö hotellista aamulla 7.30 20-hengen pikkubussilla poliisisaattueeseen, joka lähti vetämään ryhmiä kymmeniin eri kohteisiin. Meidän kohteemme Abydos ja Seti 1:sen temppeli Osirion odotti meitä noin 200km ajon jälkeen. Loppumatkalla saattueemme oli pienentynyt meidän bussiimme ja sekä takana että edessä pillit soiden ja valot välkkyen ajavaan poliisiautoon. Vähän tuppasi tulemaan tärkeä olo. Autot ja miehet vaihtuivat aina raja-asemilla. Aseetkin vaihtelivat kivääreistä konepistooleihin, malleista puhumattakaan. Ikähaitarikin oli varmasti 40 vuotta, joten turvallista ja hidasta meidän matkantekomme tietysti oli. Abydoksessa automme ympärille tuli heti kaksi pukuihin ja mustiin aurinkolaseihin sonnustautunutta turvamiestä, jotka ohjasivat meidät Omm Setin taloon teelle ja joogalle. Paikallinen väestö pidettiin asevoimin sopivan etäisyyden päässä. Tänne elämänkukan temppeliin pääsimme ihan omana ryhmänä turvamiesten tiukassa valvonnassa. Ainuttakaan muuta turistia ei ollut paikalla. Gabrail oli junaillut meille yksityisen kierroksen. Kameratkin saimme ottaa mukaan normaalista käytännöstä poiketen. Näkymiä ja kiviseinien taidetta ei voi sanoin kuvata. Onneksi saimme antaa kameran laulaa ja tallentaa edes häivähdyksen suurista seiniin kaiverretuista viisauksista ja pyhistä symboleista. Myös vihkimyssaliin saimme viedä kamerat mukanamme. Turvamiehet pitivät temppelin henkilökunnan poissa jaloista. Kokemus oli jälleen jotain käsityskykyni ylittävää ja samalla niin tuttua. Saimme kulkuluvan myös temppelin kaivanto-osaan, jonne elämänkukka kirjan kirjoittaja joutui hyppäämään salaa temppelin vartijoilta. Me pääsimme sinne turvamiesten vahtiessa selustaamme. Saimme nähdä ja kuvata elämänkukka kaiverruksen kaikessa rauhassa. Yksi temppelin työntekijöistä pyysi minulta rahaa kuvauksesta ja annoinkin muutaman euron. Turvamiehet kuitenkin tyhjäsivät miehen taskut heti kun poistuin paikalta. Minulle he eivät kuitenkaan rahoja palauttaneet. Ruokailimme Omm Setin Talossa, joka sekin on tavallisilta turisteilta kokonaan kiellettyä aluetta. Saimme paikallisen kananmuna, leipä, juusto, vihanneslounaan ja minttuteetä. Ruokailun jälkeen ajelimme El Mineaan 300km jälleen ainakin kolmessa eri poliisisaattueessa. Meitä oli bussissa 7 turistia oppaamme Annukka, Gabrail ja kaksi kuljettajaa. Saattueemme poliisiautoissa oli molemmissa 5-6 aseistettua poliisia. Saavuimme El Mineaan, Egyptin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin myöhään illalla. Asetuimme taloksi loistavaan kongressi hotelliin ja nautimme illallista kaupungin keskustan tunkkaisessa kuppilassa ihmettelevien katseiden alla. Ruuan jälkeen jäimme vielä katukahvilaan kahville, teelle ja vesipiipulle. Täälläkään eivät juuri turistit liiku ja tunsimme olevamme kuin näyttelyeläimiä ihmisten kerääntyessä seuraamaan touhujamme. Keskiviikko Aamulla oli herätys jo puoli seitsemältä ja lähtö tasalta kohti Tel El Amarnaa ja Ekhnatonin kaupunkia. Mukaamme lähti korkea-arvoinen poliisieversti, jota kaikki tuntuivat kunnioittavan todella paljon. Kädet heilahtivat lippaan raja-asemilla ja pääsimme liikkumaan ilman turhia pysähdyksiä. Ekhnatonin aikoinaan rakentamaan kokonaan uuteen pääkaupunkiin ei juuri matkoja järjestetä ja täällä tunsimme olevamme vieläkin oudompia ilmestyksiä. Saavuttuamme Niilin ylityspaikalle poliisit asettuivat aseet näkyvästi esillä ympärillemme, eikä kukaan päässyt viittä metriä lähemmäs. Saimme kuljetusta odotellessamme seurata paikallista jokirannan liikennettä ja paikallista maalaiselämää omalta suljetulta alueeltamme. Täällä eletään todella vaatimatonta elämää ja alkeellisissa oloissa. Me olimme super rikkaita kroisoksia näitten ihmisten silmissä. Huh kuinka hurja tunne. Meille tuli tietysti kokonaan oma laiva, jonne ei muilla ollut mitään asiaa. Puolet poliiseista jäi vartioimaan autoamme ja puolet lähti purkkiin kanssamme. Toisella puolella odottelimme autoa jonkin aikaa ja jälleen riitti ihmettelijöitä. Lapset olisivat halunneet tulla kerjäämään kyniä ja muuta tavaraa, mutta jos joku uskaltautui vähänkään lähemmäs veti poliisi liikkuvat taakse ja lapset perääntyivät nopeasti. Kun paikallinen bussivanhus natisi ja savusi paikalle, totesimme senkin olevan varustettu useammalla poliisimiehellä. Noustessamme bussiin oli siellä ennestään kymmenen aseistettua poliisia, toiset edessä toiset takana. Vasta auton lähtiessä liikkeelle uskalsin pudottaa ikkunasta lapsille pinssejä ja kyniä. Ekhnatonin temppelin raunioilla saimme olla jälleen ihan omissa oloissamme poliiseja lukuun ottamatta. Teimme kaikkein pyhimmillä lattiakivillä aurinkotervehdyksen yhdessä muinaisen faaraon ja hänen puolisonsa kanssa. Täällä oli jäljellä vain matalat rauniot, sillä Ekhnaton oli luomufaarao, joka rakensi temppelinsä saviaineksista eikä kivestä. Raunioilta jatkoimme köyhän maaseudun läpi rynkyttävää tietä ylimysten haudoille. Maaseudun elämä vilahteli silmiemme ohi ja sen alkeellisuutta oli vaikea ymmärtää todeksi. Täällä muistan toivoneeni, etten ikinä unohtaisi näkemääni ja sitä kuinka onnellisia meidän miljonäärien täytyy olla kaikkien lelujemme kanssa tähän mistään tietämättömään kansanosaan verrattuna. Ylimystön haudat sijaitsivat korkeassa rinteessä raskaiden rautaovien takana, joita vartioivat arabiasuiset sotilaat kivääreineen. Paikalla ei ollut muita turisteja ja saimme kiivetä loputtomalta tuntuvat portaat ensimmäisille haudoille poliisien ja vartijoiden saattamana. Päästyämme kaikki ylös avasi paikallinen arabivartija yhden haudan rautaoven ja päästi meidät sisälle. Kuvaaminen oli ehdottomasti kielletty, mutta kameran sai silti pitää itsellään. Kun meidät sitten jälleen jätettiin keskenämme hautaa tutkimaan ja meditoimaan, niin toki siinä kameratkin välähtelivät. Täältä löytyi kaiverrus aurinkotervehdyksestä, jota voinee pitää joogan alkumuotona ainakin kuvista päätellen. Jälleen kuvat ja kaiverrukset saivat minut hiljentymään ja kokemaan jotain ihmeellistä uudistumista näiden muistikuvien keskellä. Yhtä puhuttelevaa kuviointia en tavannut missään muualla matkamme aikana, kuin tässä Ekhnatonin ajan ylimyshaudassa. Ajoimme bussilla eri reittiä Niilin rantaan ja jälleen yksityisellä paatilla toiselle puolelle. Muutama koululainen pääsi armosta samaan alukseen. Laiva oli edellistä paljon isompi ja meillä oli tilaa vaikka kuinka. Muut jokea ylittävät alukset olivat laitojaan myöten täynnä ihmisiä. Siihen tungokseen en olisi mielelläni päätäni pistänyt, oli se sen verran ahtaan näköistä toimintaa. Jatkoimme sitten täyttä vauhtia kohti Kairoa, eikä ajettavaa ollut kuin 500km. Poliisiauto teki meille väylää ruuhkissa ja ohittelimme pitkiä jonoja vastaan tulevien kaistaa ajaen. Ilman poliisien apua emme ikinä olisi ehtineet ajoissa Kairossa sijaitsevaan museoon, jonne saavuimme puoli tuntia sen jälkeen kun lippuluukut olivat sulkeutuneet. Puikkelehdimme museon porteille kahdeksankaistaisen kadun yli kymmenen hengen jonona kuin ankkalauma ja selvisimme hengissä. Suojateitä ei näkynyt missään ja kadun yli mentiin ihan mistä sattui. Myöskään ajoratamerkinnöillä ei ole mitään merkitystä eikä muillakaan liikennesäännöillä. Jokainen tuntuu kiilaavan heti kun pienikin kolo ilmestyy viereiseen jonoon ja torvet soivat kaiken aikaa niin maantiellä kuin kaupungissakin. Pääsimme siis museoon ja Tutankhamonin aarteiden äärelle kamerat olalla keikkuen. Videokamerasta olisi pitänyt maksaa 100 euroa, mutta Gabrail jututti vartijaa kun hiippailin sisälle ja sitten vain kamera käyntiin. Valaistus ei ollut aina paras mahdollinen, mutta kyllä ne kuvat puhuvat silti puolestaan. Aarteet ovat tosiaan mittaamattomat ja suurimman osan ovat haudanryöstäjät toimittaneet Egyptin ulkopuolelle. Vain tämä yksi löytö on kokonaisuudessaan säilynyt Egyptiläisten hallussa. Poistuimme museosta kun se oli jo aikoja sitten suljettu ja jälleen Gabrail meni jututtamaan ovimiestä kun kuljetin kameran puseroni suojissa ulkopuolelle. Sitten taas uuteen hotelliin ja sieltä syömään Gizan pyramiidin juurelle Christo nimiseen ravintolaan. Tuntui se mielettömältä nauttia illallista ja katsella samalla maailman suurinta pyramidia iltavalaistuksessa. Torstai Herätys jälleen puoli seitsemältä ja seitsemältä bussiin ja pyramiideille. Olimme jonossa ensimmäisinä ja Gabrail haki meille ensimmäiset liput. Nousimme gizan kylkeen hakattuja rappusia pitkin sisäänkäynnille ensimmäisinä, sillä virallinen lipunmyynti alkoi vasta kymmenen minuutin kuluttua. Muita turisteja ei siis näkynyt missään. Kymmenellä eurolla sain ottaa videokameran mukaan, mutta vain ensimmäiseen käytävään. Ehdin kuvata ainakin kolme jaksoa ennen kuin kameravalvonta sai minut tähtäimeen ja jouduin kiikuttamaan kamerani ulkopuolelle. Onneksi filminauhaa ei vaadittu takavarikkoon. Sitten taas ilman kameraa muun joukon perään ja kaikkein pyhimpään sarkofagin äärelle. Täälläkin saimme hiljentyä meditoimaan viideksi minuutiksi. Energia ja tieto virtasi jälleen jokaiseen soluuni, vaikka edestakainen juokseminen pisti jo haukkomaan henkeä ihan tosissaan. Hiki kasteli kaikki vaatteeni alle minuutissa, mutta ihmeellinen rauha täytti mieleni tässä pyhän viisauden rakennelmassa. Lasse jäi hetkeksi yksin pyramidin keskukseen ja yritti tietysti ikuistaa näkymää digikamerallaan, mutta se ei suostunut käynnistymään. Heti kammion ulkopuolella se jälleen toimi normaalisti. Ilmiö veti ilmeet totisiksi. Päästessämme jälleen ulkoilmaan, kuhisi siellä kuin muurahaispesässä. Väkeä oli liikkeellä pilvin pimein ja pyramidin sisällä täytyi olla jo todella ahdasta ja kuumaa. Ajoimme näköalapaikalle, mutta sumu peitti suurimman osan kolmesta pyramidista ja minä antauduin petettäväksi. Kauppias esitteli minulle aitoja kovasta kivestä tehtyjä pyramideja, joita sain paukuttaa toisiinsa niiden siitä mitään kärsimättä. Kauppias näytti kuitenkin pientä kulumaa yhdessä nurkassa ja kysyi enkö sittenkin ottaisi ihan uutta settiä. Minä hölmö otin pussiini kolme muovista versiota ja onnittelin itseäni edullisesta kaupasta. Vasta kotona huomasin erehdykseni. Onneksi meillä ei ollut aikaa sen suuremmille ostoksille ja selvisin lopulta suhteellisen pienillä tappioilla. Kävimme vielä ihailemassa Sfinksiä ja seuraamassa kivenhakkaajien tarkkaa aherrusta ennen lähtöämme 600km ajomatkalle kohti Valkoista erämaata. Erämaata kyntäessämme pidin muutaman pienen esitelmän astrologian salaisuuksista, eikä matka tuntunut lainkaan liian pitkältä. Lounastimme autossa sämpylää, juustoa ja paikallisia vihanneksia. Muuhun ei ollut aikaa. Faijumin keitaalla hörppäsimme teet ja oluet ennen siirtymistämme beduiinien jeeppeihin, joilla sitten puskimme vielä toista sataa kilometriä autiomaahan. Valkoiseen erämaahan saavuimme auringon jo laskettua. Kalkkikivien valkoiset muodostelmat olivat unohtumaton näky autojen valokeilassa. Safaribeduiinit kasasivat hetkessä meille leirin keskelle erämaata ja laittoivat mukana tuomistaan puista tulen ruuan laittoa varten. Lähes täysi kuu nousi valaisemaan aavemaista maisemaa odotellessamme herkulliselta tuoksuvan ruuan valmistumista. Vihanneksia, kanaa ja riisiä. Muuta ei tarvita maittavaan illalliseen, kun on sopivasti nälkä. Ilma viileni nopeasti ja tähtien kirkkaasti tuikkiessa oli pakko malttaa asettua paksujen huopien alle lämmittelemään. Yö oli kylmä ja uni tuhannen katkonaista. Aina kun heräsi, niin toivoi aamun sarastavan. Perjantai Sarastihan se lopulta ja aamuauringon loisteessa maisema oli ihmeellisen kaunis ja samalla niin kuollut ja hiljainen. Aamiaisen jälkeen kohtasimme tosin hiukan elämää, kun pyhä pillerin pyörittäjä esittäytyi auton alla. Aavikkokettukin oli käynyt viiden metrin päässä makuusijoiltamme jäljistä päätellen. Mistähän ne mahtavat saada ravintonsa? Beduiinit ajelivat iloksemme vähän erämaarallia ennen kuin palauttivat meidät omaan turvalliseen bussiimme. Täällä erämaassa ei tarvittu poliisisaattuetta. Vähän matkaa ajettuamme kohtasimme ikävän näkymän. Tien varressa oli räjähtänyt linja-auto ja kaasurekka. Edellisenä päivänä tässä onnettomuudessa oli kuollut 17 henkeä ja suurin osa siitä keitaasta, jonne olimme menossa yöpymään. Paikalla oli korkeita virkamiehiä ja kuvaaminen ehdottomasti kielletty. Lasse ei siitä välittänyt vaan painoi laukaisinta. Jatkoimme hiljaisina matkaamme Dakhlan vanhaan kaupunkiin, jossa edelleen asuttiin ja työskenneltiin ikivanhoilla menetelmillä. Pääsimme tutustumaan sepän verstaaseen iloisen kilkatuksen säestämänä. Tässä linnoitukselta vaikuttavassa kaupungissa oli jokaisella perheellä oma alueensa ja oma ammattinsa. Sepät, savenvalajat, kirvesmiehet, rakentajat ja muiden ammattien edustajat olivat aina samaa perhettä ja sama traditio oli osittain vieläkin voimassa. El Noomin pienessä hotellissa kahden hengen huone maksoi 6 euroa/yö, joten sinne kannattaa mennä autiomaassa liikkuessanne. Halpaa ja hyvää asumista koko rahalla. Illalla söimme seitsemän kissan ravintolassa kanaa, joka ainakin minun lautasellani oli raakaa. Syötinkin sen lähes kokonaan kissoille. Ruokailun jälkeen kävimme vielä beduiinileirissä varaamassa pienen kamelisafarin aamuksi viidelle hurjapäälle. Lauantai Yöllä heräsin korkeassa kuumeessa ja vatsa mouruten. Loppuyön istuin viltti niskassa vessan pöntöllä ja oksensin roska-astiaan. Onneksi olin varannut antibiootit jo paria päivää aikaisemmin Annukan opastuksella ja pääsin lääkitsemään itseäni heti kun jotain pysyi sisällä. Aamulla hoipertelin bussiin ja ajattelin käydä ottamassa ainakin vähän kuvaa kameleista, sillä olo ei tuntunut kestävän aavikkolaivan kyytiä ainakaan ajatuksissa. Sovin Gabrailin kanssa, että yksi karavaanin kuskeista palauttaa minut takaisin sadan metrin keinumisen jälkeen, mutta harmikseni huomasin automme kaasuttavan tiehensä heti kun pääsimme ratsaille ja siellä minä keikuin kamelin selässä jonkun matkaa toista tuntia vatsa velloen. Upea kokemus sekin. Onneksi pääsin auton takapenkille pitkäkseni ja siellä sitten makasin seuraavat 500km takaisin Luxoriin ajoittain hyvinkin kehnossa kunnossa. Loppua kohti olo hiukan parani ja jaksoin kiertää vielä Karnakin temppelin ja käydä kokemassa Sinuhen korkeimmaksi papiksi vihkimisen alttarin ennen paluuta upeaan hotelliimme. Illalla kävin vielä katsomassa tai oikeastaan nukkumassa Karnakin ääni ja valoshown, joka ei ollut juuri mistään kotoisin. Yöllä yritin vielä vimmatusti löytää matkamuistoja basaareilta, mutta siellä tuli vain vihaiseksi. Rosvoja kaikki tyynni, sanon minä. Onneksi hotellin myymälät olivat auki ja sieltä löytyi vaikka mitä. Rahaa tosin ei ollut juuri mihinkään, mutta sain sentään kaiken menemään. Sunnuntai Heräsin puoli kymmeneltä ja nautin ensimmäisen kerran kiinteää ravintoa, joka ilokseni pysyi kiltisti sisällä. Matka oli hieno, mutta kyllä tuntui hyvältä palata takaisin valkoisen lumen peittämään Suomeen.