Välimerellinen ruokavalio ei taida olla minua varten. Kävin monen vuoden ajan anoppilassa Italiassa ja toin tuliaisina aina noin 2-5 ylimääräistä kiloa, tosin en matkalaukussa, vaan vyötärölle pakattuna. Huoh. Siihen ne kerääntyivät, kuin sisäiseksi vyölaukuksi.
Joka kerta sama juttu, nyt kyllä otan itseäni niskasta kiinni ja seuraavana kesänä rannalle astuu ihan uusi beach body tämän nykyisen sijasta. Harmi vain, että menossa on suurinpiirtein 20. vuosi näitä lupauksia eikä mitään edistystä ole tapahtunut. Vieläkään. Uusi rantakausi on lähempänä kuin Vappuun valmistautuva suomalainen osaa arvatakaan.
Sylttytehdas on kyllä tiedossa, enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. En vääristävää peiliä, kutistuneita vaatekokoja tai huonoa aineenvaihduntaa. Ruoka maistuu, liikunta ei.
Näin on tosin ollut aina, jo kauan ennen Italiaa, sillä olin pienestä pitäen pulska lapsi, joka ei nirsoillut ruoan suhteen ja ilmaantui aina ruoka-aikaan kotiin. Lempisatuni oli Ruma ankanpoikanen, josta kuoriutui kuin taikaiskusta tyrmäävä joutsen. Ehkä minustakin tulisi aikuisena hoikka kuin itsestään.
Kouluaikoina odotin, että laihaa Minora-juustoa syömällä ja jollain taikaloitsulla kyllä minustakin solakka vielä tulisi. Kuuluin ala-asteella "tarkkailuluokalle" - koulun terveystäti Salme punnitsi ja ohjeisti säännöllisesti luokkamme pulskimpia, joista minä olin yksi. Mikäpä sen mukavampaa kuin kuulua kolmen läskeimmän joukkoon!
Teini-iässä jossain vaiheessa heräsin ja totesin, että taikalauseita ei ole, vaan kaikki on itsestä kiinni enkä voi olla tällainen paksu punkero koko loppuelämääni. Aloitin menestyksellisen omena päivässä -dieetin, johon sisältyi enimmäkseen äidin kukkarolle käyviä kalliita eksoottisia hedelmiä ja kiivasta lenkkeilyä. Kieltäytymisestä ja mahan murinasta tuli toinen luontoni.
Kun olin saanut tällä "en syö mitään" -dieetillä 10 kiloa tiputettua ja päässyt nippanappa normaalipainoisten joukkoon, aloin yllättäen saada positiivista huomiota. Palautetta tuli tutuilta ja tuntemattomilta, jopa luokkakavereiden äideiltä keskellä katua. "Kylläpä nyt näytät hyvältä, ennen olitkin sellainen..." (tähän käsiä levittäviä eleitä ja poskia pullottelevia ilmeitä). Koulun pihalla saatettiin myös tokaista: "Et sä oikeastaan olekaan niin lihava".
Kohteliaisuuksissa ja kehuissa oli kaksiteräinen miekka mukana, vaikka varmasti tarkoitettiin pelkkää hyvää. En kelvannut sellaisena kuin aiemmin olin ja nyt olin siis paljon parempi, kun vyötärölinjani oli kaventunut. Ihmisiltä irtosi hyväksyntää ihan eri malliin. Tuntuikin, että ihmisarvo mitataan painossa ja siinä oletko normaaleissa mitoissa. Koulumenestys tai luonne eivät näköjään yksistään riittäneet, vaan olisi myös pitänyt näyttää missiltä. Onneksi ei sentään niihin aikoihin tarvinnut ottaa selfieitä ja julkaista omia kuvia netin joka kanavalla!
Ylioppilasvuotena olin laihimmillani ja yo-kuvasta katsookin kaitakasvoinen tyttö. Yliopistoaikoina pidin tiukkaa linjaa ja saatoin kävellä kaksi-kolmekin tuntia päivässä ja vedin aamulla aina terveelliset puurot. En käynyt opiskelijaruokaloissa juuri koskaan. Uskalsin jopa rohkeimpina päivinä pyöräillä minihame päällä, kun reidet eivät enää hölskyneet. Mutta aina välillä kilot hiipivät takaisin, ikään kuin ne olisivat ikävöineet minua. Meidät oli kai luotu yhteen.
Kun siirryin työelämään, alkoi alamäki - tai siis painon kannalta vankka ylämäki. Yhdeksän vuotta tietokoneen ääreen jumittuneena kartutti elopainoa 12 kilolla ja yhdellä burnoutilla. En muista söinkö paljon vai vähän, mutta stressi piti kiloista tiukasti kiinni - "näitä läskejä varmaan tarvitaan vielä joskus. Hamstrataan vähän lisää."
Seilaavista kiloistani huolimatta sain matkan varrella houkuteltua kylkeeni hoikan italialaisen miehen, joka näki minussa jotain muutakin kuin ulkoisen vantteruuden, joka jatkui leveästä hartialinjasta turhia mutkia tekemättä suoraan alas. Aito rakkaus ei siis katso kiloja, jenkkakahvoja tai allien kiinteyttä! Vastakohdat epäilemättä viehättivät: minua kiehtoi miehen sen hetkinen lähes anorektinen laihuus ja hän piti kiltisti sanottuna pehmeydestäni. Yinin ja yangin tasapaino hyvin hallussa siis!
Italiassa kuitenkin törmäsin usein siihen yleiseen, julkilausumattomaan, mutta joka päivä esille tuotuun mielipiteeseen, että naisen ulkonäkö on sisuksia tärkeämpää. Jo pelkkä vilkaisu televisiokanavia ja mainoksia kohti kertoi karun totuuden naisten roolista koristeina. Asioista ja ihmisistä ei ylipäätään puhuta hyvinä tai huonoina, kuten Suomessa, vaan kaikki on joko "bello" tai "brutto" - kaunista tai rumaa. Estetiikka menee monessa asiassa muun edelle. Ihmisiä tervehditään usein sanomalla "Ciao belli!" -Hei te kauniit! Jos Suomen telkkarissa on joku kauhea ja ärsyttävä tyyppi, niin Italiassa sanottaisiin, että on se ruma.
Painoni on ollut ainainen keskustelunaihe perheen ja suvun piirissä. Onko kukaan muu saanut vaakaa lapsena joululahjaksi, kysyn vaan? Aikuisena sama yllättäen jatkuikin italialaisen perheen parissa, koska hoikkuus on Italiassakin epäilemättä hyvä juttu ja läskit taas ei. Vuosikaudet, heti kun saavuin Italian maaperälle, minulta kysyttiin toiveikkaasti olenko kenties laihtunut, jos näytin aavistuksen hoikemmalta onnistuneen asuvalinnan myötä. Nämä kyselyt lakkasivat vasta, kun kerran saavuin perille hermot ja kroppa levinneenä kuin jokisen eväät.
Kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla, että tuo ja tuo ruokalaji lihottaa, pitäisi ennemmin syödä näitä aineenvaihduntaa vilkastuttavia vihanneksia, ja unohtaa juustot, viini, jäätelö, liha, leipä, pasta, viljat, maitotaloustuotteet, sokeri ja tietysti leivonnaiset. Kerran minulta jopa kysyttiin, että miksi en ole hoikka, kun kerran voisin olla. Aivan. Kuinka en ollut ajatellut tätä itse! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin toiset ihmiset, jotka tietävät miten sinun tulee elää. Otin uhallakin toisen annoksen.
Uskon, että se minkä kieltää itseltään, houkuttelee entistä enemmän. Siksi kieltäytymisdieetit eivät oikein ole enää minua varten. Se mikä toimi teininä, ei välttämättä tunnu enää oikealta tavalta hoikistua.
Tämä blogikirjoitus oli tietysti suunniteltu julkaistavaksi siinä vaiheessa, kun olen saavuttanut ihannepainoni. Rumasta ja läskistä ankanpoikasesta olisi muuntautunut esille uljas joutsen. Mutta kukapa tietää tapahtuuko sitä koskaan. Ehkä ankanpoikasesta tulee aikuisena vaan vähän isompi ankka. Nyt olen tämän kokoinen tänään ja tämän kanssa on elettävä.
Joten: ehkä juon laihentavaa yrttiteetä, ehkä en. Ehkä käyn lenkillä, tai sitten en. Ehkä otan sen sijaan Vappuna toisenkin annoksen simaa ja munkkia. Ei se ainakaan kenellekään muulle kuulu kuin minulle. Tämä on minun henkilökohtainen #metoo-kampanjani. Kyllä, minuakin on kiusattu kiloistani enkä jaksa enää kuunnella muiden mielipiteitä. Omassa itsekritiikissä on ihan tarpeeksi kestämistä.
Vaikkei minusta vielä kuoriutunutkaan sitä hoikkaa kaunotarta, kuten sadussa, olen silti ihan kelpoyksilö hoikempien joutsenten joukkoon. Sympatiani on meidän länttäjalkaisten ankanpoikasten puolella, jotka saavat kuulla kuittailua ulkonäöstään koko ikänsä. Jokainen pitäköön huolen vain omista kiloistaan ja muhkuroistaan. Sisäinen vastavoima on tärkein ase - ja tarvittaessa ota isompi hajurako kriitikoihin.
Kaikille kilojensa kanssa kamppaileville siis iso tupla-annos rakkautta ja toinenkin santsikuppi kaikkea hyvää! Jos mielesi tekee, niin sokeroi suupielesi vappumunkilla ja ota simaa molemmille jaloille. Kilot ovat ikuisia, mutta Vappu ei.
Vapputerveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!