Kevään ensimmäisessä puistojoogassa otimme vihreällä nurmella takakenoisen asennon, jota joogaohjaaja nimitti perääntyväksi soturiksi. Höristin korviani, tämähän liittyy astrologiaan. Tai ainakin se liittyy elämään, sen hetkittäiseen kiivaaseen etenemiseen, ja yhtä nopeasti eteen tuleviin äkkipysähdyksiin, jolloin täytyy osata perääntyä aiemmista suunnitelmista.
Ihanne-elämää?
Mielikuvissamme ja ihanteissamme olemme kaikki suunnitelmallisia, tasapainoisia ja elämässä koko ajan edistyviä. Toteutamme tarkkaanpunnittua elämämme suunnitelmaa ja näemme päämäärät tuolla kaukana horisontissa. Mikään ei estä niitä saavuttamasta, kunhan ensin on tehty oma osuutemme, askel kerrallaan rivakasti ja taidolla unelmiamme kohti.
Mutta sitten jokin tyssääkin kesken kaiken, kuten elämässä niin usein käy. Tulee ryppy rakkauteen tai raha-asioihin, itsetunto tai terveys alkaa tästä takapakista kärsiä, projektit eivät etene, eikä motivaatio koskaan palaa enää samalle tasolle kuin aiemmin. Silloin alkaa pikkuhiljaa kyseenalaistamaan omia tekemisiään ja ennen kaikkea omia lahjojaan, taitojaan ja edellytyksiään saattaa homma edelleen siihen samaan aiemmin kaavailtuun maaliin. Voi olla, että vaihdat alaa, työpaikkaa, koulutusohjelmaa tai kumppania ensin kerran, kohta jo toisenkin, ja edelleen tuntuu vuosien päästä, että olenkohan nyt vieläkään siinä oikeassa pisteessä, missä minun kuuluisi jo olla. Näinkö sen piti mennä, vai olisinko voinut jotenkin ohjata elämääni toisin, menestyksekkäämmin? Jäikö ihanne-elämä pelkäksi ihanteeksi?
Pettymyksen pikajuoksu ja palautumisen maraton
On luonnollista pettyä itseensä ja tarkistaa omaa suuntaansa. Meidän pitäisi varmaan tehdä sitä useamminkin. Urheilijatkin pettyvät jatkuvasti omiin suorituksiinsa, omiin fyysisiin vammoihinsa ja kuinka kunto ei vaan kisahetkellä ollut juuri kohdillaan. Näitä karvaita ketutuksia pitää vielä selitellä muillekin, jotka arvostelevat vieressä ja kohkaavat, että ei se vieläkään onnistunut tavoitteissaan.
Me muut, tavalliset ihmiset, saamme onneksi puida pettymyksiämme ja epäonnistumisiamme vähän piilotellummin, oman mielemme sopukoissa, eikä meiltä vaadita koottuja selityksiä suoraan televisiokameroiden edessä. Mekin tarvitsemme silti aikaa toipua, palautua ja tehdä sopivan tauon jälkeen näyttävän paluun pelikentille. Sillä vaikka pettymys tulee yleensä nopeasti kuin kaatuminen pikajuoksuaidoissa, niin palautuminen elämän kolhuista kestää pitkään kuin maraton.
Luonnon lohdullinen sykli
Välillä ulkopuoliset paineet sekoittuvat omiin sisäisiin paineisiimme. Yhteiskuntamme ja koko talousjärjestelmämme perustuu ikuiseen nousuun, kasvuun ja voitontavoitteluun. Tulos tai ulos, on kova viesti. Tällaisten paineiden alla on parempi suunnata katse hullusta, tai vähintäänkin hullunkurisesta, ihmiselämästä johonkin aivan muualle. Katse siirtyy ainakin itselläni silloin luontoon, sen sykleihin, ja avaruuteen, sen mahtavaan mittakaavaan.
Syksyisin luonto ”luovuttaa”, päästää irti, ja pistää pensselit santaan ja lehdet maahan maatumaan. Se painuu lepotilaan, huokaa ja hengittää hitaasti suunnitellen koko talven, ja keväällä yrittää uudestaan parhaansa, kun olosuhteet ovat taas otolliset. Luonnossa mikään ei pyri kasvamaan ja kehittymään koko aikaa. Luonto tietää rajansa. Ihminen ei aina tunne rajojaan, vaan kuvittelee, että ikuinen kasvu on ihanne.
Luonnon uudelleensyntymisen ja väistämättömän kuolinsyklin seuraaminen tuokin lohtua ihmiselle, joka painii omien suorituspaineidensa kanssa. Mekin olemme osa luontoa, sen kasvua ja lakastumista. Meilläkin on lupa luopua ja vetäytyä leikistä sivuun, ja tulla sitten jälleen esiin uusin eväin, kenties kokonaan uusin tavoittein ja voimavaroin. Niin kauan kuin on sisäsyntyistä pyrkimystä aloittaa aina uudelleen, niin kauan on elämää.
Planeettaperspektiivi
Vielä suuremman luokan perspektiivin omaan tekemiseensä saa, kun ajattelee avaruutta ja planeettasyklejä. Vaikka kuinka kulkisi valonnopeudella, kestää satojatuhansia vuosia, ellei miljardeja vuosia, ennen kuin valo on saavuttanut määränpäänsä. Ja sekin määränpää on vain välietappi, pieni pysähdys ohikulkumatkalla galaksista ja tähdistöstä toiseen.
Planeetoilla on oma rytminsä, oma ratansa, jolla ne kiertävät, ja jolta ne eivät voi poiketa. Planeetat etenevät aikansa, sitten ne alkavat maasta katsottuna jarruttaa, seisahtuvat kokonaan pieneksi hetkeksi, ja aloittavat sitten perääntyvän vaiheensa. Kaikilla taivaankappaleilla on oma roolinsa ja tarkkaan harkittu järjestyksensä, kuin sisäänohjelmoitu kaava milloin edetään ja milloin jarrutellaan. Tähän johdonmukaisuuteen ja ennalta-arvattavuuteen perustuu se, että me ihmiset voimme tutkia kaukaista menneisyyttä ja vuosien päässä odottavaa tulevaisuutta efemeridi-taulukkojen välityksellä. Kaikki etenee – tai vuorotellen pysähtyy – matemaattisella tarkkuudella.
Perääntyvä vaihe
Planeetasta riippuen perääntyvä vaihe voi kestää jopa puolet koko vuodesta, kuten kaukaisella Plutolla tai Saturnuksella, tai vain muutaman viikon, kuten lähempänä maata kiertävällä Merkuriuksella. Mekin tarvitsemme välillä pitkän paussin ymmärtääksemme elämäämme ja sen suuntaa, kun taas välillä riittää pienikin lepotauko arjen keskelle.
Me ihmiset olemme silti usein epävarmoja suunnastamme, teknisistä taidoistamme ja reitistämme, kuin ensikertalainen autokoulun ratissa. Planeetat sen sijaan eivät ole epävarmoja radastaan, voimastaan ja etenemisensä vauhdista. Ne tietävät, että milloin on aika tarkistaa kurssia ja ottaa pienet avaruudelliset päiväunet, ja milloin taas on aika jatkaa matkaa suunnitelman mukaisesti, ikuista päämäärää kohti.
Mekin voimme välillä olla levollisin mielin perääntyvässä vaiheessa, jolloin ei tarvitse kohkaten edetä elämän joka saralla. Voimme pysähtyä toviksi, jotta näkisimme mitä oikein olemme tekemässä, tai mikä on suunnitelmamme seuraava vaihe. Omia voimavaroja on joskus kasattava pitkäänkin ennen kuin mikään voi alkaa edetä. Astrologisten lainalaisuuksien mukaan välillä meitä kannustetaan kasvuun ja uusille aluevaltauksille, ja välillä meitä taas toppuutellaan, ja pysäytetään aloillemme. Onhan mahdollista, että olimme menossa suuntaan, jota ei ollut tarkoitettu tapahtuvaksi.
Puhtaan pöydän pidot
Kun miettii planeettojen jarruttelua, ymmärtää, että asiat eivät aina etene suoraviivaisesti, mutkitta tai kommelluksitta. Planeetoille on luonnollista jäädä välillä paikalleen junnaamaan, kuin osoittavaksi sormeksi yhteen kohtaan syntymäkarttaamme hiertämään. Niin mekin saatamme jumittua johonkin elämänvaiheeseen tai vaikean päätöksen äärelle liian pitkäksi aikaa, emmekä tunnu etenevän selvemmille vesille. Mutta yhtä varmasti kuin planeetat taas nytkähtävät liikkeelle sopivan ajan kuluttua, niin meilläkin on taipumus saattaa yksi junnaava elämänvaihe loppuun ja aloittaa uusi sykli jälleen alusta.
Hyvä esimerkki tästä on Saturnus, ja kuinka se käy ravistelemassa jokaista astrologisen karttamme huonetta n. 2,5 vuotta kerrallaan, käytetyn karttajärjestelmän mukaan hieman vaihdellen. Saturnus saattaa aiheuttaa painetta ja puristusta aikansa, mutta siirtyessään seuraavaan astrologiseen huoneeseen, se on järjestänyt edellisen huoneen omaan malliinsa ja tehnyt sinne tehosiivouksen. Huomiomme on suurelta osin kiinnittynyt siihen elämänalueeseen ja työstämme huoneen teemoja intensiivisesti. Teemme tuota puhdistusta tai uudelleenorganisointia aikamme, ja sitten jatkamme matkaa, kun on tullut valmista.
Myös progressiivinen Kuu toimii samalla tavalla. Se antaa meidän elää jokaisen horoskooppimerkin nahoissa tuon samaisen 2,5 vuotta, jolloin keräämme kehoomme lopulta muistoksi kaikki tunne-, reagointi- ja ratkaisumallit eri merkeiltä. Silläkin tavalla elämme jatkuvassa uudistustilassa syklien kautta.
Hetki aikaa hengähtää
Kun ihminen pysähtyy hetkeksi paikoilleen – oli syynä sitten korona tai astrologisen transiitin antama etäopetus – ja miettii, mikä on oikea tie tästä eteenpäin, hän antaa itselleen suurimman lahjan, jonka voi antaa. Aikaa. Ja aika on kaikkien mielen möykkyjen ja myllerrysten paras selkiyttäjä.
Niinpä minäkin otin hyvillä mielin perääntyvän soturin asennon joogamatolla, taivutin selkää taaksepäin ja annoin itselleni luvan pysähtyä tähän hetkeen, ja kaikkeen mitä se voisi mieleeni nostaa käsiteltäväksi. Kohotin katseeni taivasta kohti, puiden pieniä silmuja kohti, kirsikankukan hentoja kukintoja kohti, ja näkymättömien planeettavoimien viisautta kohti. Tuolla joogamatolla sinisen taivaan alla olin hetken kuin tukevasti omilla jaloillaan seisova soturi, joka tietää, milloin on aika edetä, ja milloin on aika perääntyä. Lopullinen edessäsiintävä voitto, mielenrauha ja kehollinen tasapaino, sekä omien pelkojen ja epävarmuuksien selättäminen, saattaa hyvinkin olla pienen pysähdyksen ja viisaan perääntymisen arvoinen.
Luottakaamme siis vahvemmin elämän syklisyyteen ja siihen, kuinka jokainen sykli avautuu silmiemme edessä kuin kaunis vaaleanpunainen kirsikankukka. Se kyllä tietää, milloin on aika puhjeta täyteen loistoon, ja milloin on aika luovuttaa ja pudota pois. Mekin kehitymme ja kukoistamme tässä kokonaisvaltaisessa kasvuprosessissa, ja viisastumme jokaisen menetyksen ja syklisen luopumisen jälkeen. Aina tulee uusi päivä, sillä sielu ei koskaan katoa tai kuole. Sekin kasvaa ja kehittyy oman tarkan syklinsä mukaan.
Sisäinen soturi -tulkinta kertoo sinulle tarkemmin tästä ihmiselämän syklisyydestä sekä siitä, missä asioissa sinun on mahdollista kukoistaa ja kasvaa tässä elämässä, ja mitkä asiat ovat juuri nyt karmallisessa lepovaiheessa, odottamassa seuraavaa kasvukautta.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!