Jokaisella meistä on elämässä hetkiä, jolloin ei enää näe minkäänlaista ulospääsyä tai ratkaisua ongelmiinsa. Välillä nuo ongelmat hiipivät elämään pikkuhiljaa ja sitten vyöryvät kerralla päälle kuin sortuva jyrkänne, paineen käytyä lopulta liian kovaksi. Joskus taas keskellä kirkasta päivää nurkan takaa tuleekin äkkipysähdys, äkillinen kriisi, eikä ihmisellä sen pyörteissä tunnu olevan minkäänlaisia työkaluja siitä selviytymiseen. Olemme avuttomia, täysin rähmällämme elämän heittämien haasteiden edessä. Silti jollain tavalla aina onnistumme nousemaan ylös, vaikka ei se koskaan helppoa ole. Ja osa meistä voi myös jäädä oman kriisinsä jalkoihin. Ihan kaikki eivät nousekaan ylös, sen olen tänä vuonna joutunut todistamaan.
Luulemme usein, että kaikki ongelmamme ovat tästä elämästä kiinni. Niinhän meille toitotetaan, että lapsuudesta löytyvät kaikki ne traumat ja pulmat, jotka nyt elämäämme estävät. Ja että kun sorkimme lapsuuttamme tarpeeksi kauan, saamme solmuun menneen mielen taas kuntoon. En sano, etteikö näin todella olisi monenkin kohdalla, mutta olen tullut siihen tulokseen, että omalla kohdallani moni ongelma juontaa juurensa menneisiin elämiin. Minulla on loppujen lopuksi ollut suhteellisen onnellinen lapsuus. Toki siellä on ollut ahdinkoa, puutetta ja tunnekylmyyttä sukulinjoista toiseen, mutta ei mitään siihen verrattuna, mitä edellisissä elämissä olen saanut kokea. Siellä vasta kylmäävää kyytiä on ollut.
Ennen kaikkea olen jäänyt ilman turvaa ja rakkautta niin monessa elämässä, että se on iskostanut minuun menettämisen pelon ja suoranaisen kauhun hylätyksi tulemisesta. Tässä elämässä sitä on sopivasti sohaistu, ja kaikki kipu on aikuisiällä lehahtanut lentoon ja iskeytynyt suoraan naamalle. Pääsiäisviikkoni alkoi paniikkikohtauksella, täysin yllättäen, kun pelkäsin, että nyt minut taas torjutaan ja hylätään. Samalla kun tiedostin, että tämä on täysin perätöntä, että mitään hätää ei todellakaan ole, niin se tunnekokemus siinä paniikin keskellä ei yhtään kuunnellut järjen ääntä. Jouduin menemään suoraan paniikin ja pelon läpi, ja omat pelkoni ne minut ristiinnaulitsivat tuohon ahdistukseen. Koko pääsiäisviikko oli kuin henkinen Via Dolorosa, pelkkää omien pelkojen ja haavojen kanssa työskentelemistä. Se, mikä minuun oli aiemmin sattunut, alkoi huutaa kuin sumutorvi. En ollutkaan vielä turvassa, vaikka niin luulin.
Menneen elämän kumppanit tulevat jälleen
Minua itseäni helpottaa kuitenkin tieto siitä, että se, mikä minussa kipunoi ja aiheuttaa välillä irrationaalista hylätyksi tulemisen pelkoa, ei johdu pelkästään tästä elämästä. Mutta tässä elämässä saattaa joutua kohtaamaan sellaisia henkilöitä, jotka ovat aiheuttaneet kauhua ja kipua menneissä elämissä. Heidän käsissään on saattanut menettää henkensä, tai he ovat voineet sen hengen jossain toisessa elämässä vastaavasti pelastaa. On hämmästyttävää tajuta, kuinka elämä toisensa jälkeen kohtaamme ne samat tyypit uudestaan. Ai sinä taas. Emme vain tajua tapaamisen hetkellä, että nyt menneisyys tuli uudelleen kohdattavaksi.
Viimeisen vuoden aikana olen kohdannut ainakin kolme menneen elämän miestä, ja kaikki he ovat saaneet systeemini aivan sekaisin. Yhden ja saman ihmisen kanssa olen saattanut olla erittäin läheinen perheenjäsen, rakastettu tai kuolla hänen kynsissään. Voin kertoa, että se tuo aikamoisen twistin omaan päähän, kun tajuaa, miten vahva kytkös tuon ihmisen kanssa on monen elämän aikana ollut. Ja siinä se sama ihminen taas on, kuin kuolleista heränneenä! Mitä meidän nyt pitää oppia ja käydä läpi yhdessä? Pitääkö meidän taas rakastaa vai pitääkö meidän nyt jättää hyvästit lopullisesti, ja lopettaa tämä kohtalon piirileikki? Khiron menneisyyttä osoittavalla kuunalasolmulla, kaikkein intiimeimmässä kohdassa karttaani, kertoo, kuinka kipeitä kohtaamisia nämä ovat.
Karman kiertokulku on ainoa selitys, jonka tälle kaikelle keksin. Meidän täytyy tasata kaikki tilikirjat menneiden elämien tapahtumien ja ihmisten kanssa, ennen kuin voimme todella jatkaa matkaamme eteenpäin. Ja tuo tilikirjojen tasaaminen saattaa kestää kauan, jos koko ajan eteen tuodaan uusi ihminen, jonka kanssa täytyy tanssia tuo sama piirileikki.
Tämän elämän tärkein opetus
Heli Sarren kirjassa Kuka olit ennen? puhutaan regressioterapiasta ja esitellään sen tuloksia. Se on väkisinkin aihe, joka minua nykyään syvällisesti kiinnostaa, omien regressioiden kautta. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun tekivät tuossa kirjassa kuvaillut elämän jälkeiset “välitilinteot”. Siinä regressioterapiassa oleva ihminen siirtyi hypnoosin kaltaisessa tilassa kuolemansa jälkeiseen välitilaan, jossa käytiin läpi juuri eletyn elämän päätapahtumat ja oppiläksyt. Saatiin ikään kuin välähdyksenomaisesti tietää, mitä olisi pitänyt oppia, ja mitä olisi pitänyt tehdä, ja selvittiinkö kaikista haasteista kunnialla, vai mentiinkö komeasti metsään. Tuossa välitilassa kiteytyi ihmisen elämäntehtävä ja kunkin elämän syvin merkitys. Vähemmästäkin alkaa tällaisen lukijan pulssi nousta ja silmät kiilua, kun päästään näin suuren totuuden ääreen, kuulemaan, mikä oikein on kunkin elämän tarkoitus.
Joillain Heli Sarren kirjan regressioasiakkailla oli ainakin yksi todella vaikea ja haasteellinen mennyt elämä takanaan, jossa ei juurikaan oltu annettu kulta- tai hopealusikoita valmiina suuhun. Joku oli saattanut lähes kerjäläisenä joutua elämänsä läpi taivaltamaan, ilman rakkautta, ilman apua, ilman ystäviä, ilman kotia, jopa ilman työtä ja terveyttä. Mikä voisi olla sellaisen karun ja kolkon elämän opetus? Mitä olisi pitänyt tehdä paremmin? Lähestulkoon pidätin henkeäni, kun Korkeiden Opettajien vastaus yksinkertaisuudessaan kuului: Yritä edes. Siinä vaikeassa elämässä oli tarkoitus yrittää edes vähän saavuttaa onnea, edes vähän kehittyä ja parantaa omia olosuhteitaan. Paljoakaan noita mahdollisuuksia siihen ei oltu annettu, se oli tiedossa yläkerran auttajillakin, mutta viesti oli kuitenkin, että yrittäisit edes. Katsotaan, onnistutko.
Sinun elämäsi tarkoitus
Mitä luulet, mikä mahtaa olla sinun elämäsi tarkoitus? Jos sinut nyt heitettäisiin tästä elämästä suoraan tuonne pilven päälle kuulemaan korkeampi totuus omasta elämäntehtävästäsi ja siitä, kuinka tätä elämää oikein pitää elää, niin mitä luulisit, että sinulle vastataan? Olisiko se, että huomioi enemmän läheisiäsi - vai sittenkin itseäsi? Osoita enemmän myötätuntoa ja empatiaa? Vai olisiko se, että täytyy antaa enemmän anteeksi ja kantaa vähemmän kaunaa? Vai olisiko sinun elämäsi tarkoitus sittenkin pistää hanttiin öykkäreille ja ulkoisille auktoriteeteille, ja ottaa oma vastuu elämästä sen sijaan, että jäisi toisten jalkoihin, miellyttämään heitä?
Vastauksia on itse asiassa hyvinkin monia. Meillä kaikilla ei ole täällä se sama tehtävä. Surullisimpia tapauksia Heli Sarren kirjassa olivat ne elämät, joiden tarkoituksena ihmisen piti ymmärtää ja kokea syvällisesti, miltä tuntuu hylätyksi tuleminen ja yksin jääminen. Voisitko kuvitella, että sellainenkin voisi olla jonkun ihmisen elämän todellinen tarkoitus? Aina ei ollutkaan tarkoitus kokea jotain hienoa ja ylvästä, joka kohottaa meitä ylöspäin. Toisinaan oli kertakaikkiaan tarkoitettu, että elämme surkean elämän, jossa meille käy huonosti. Sehän kuulostaa aivan kamalalta. Mutta suuressa karman tilikirjassa ja elämien helminauhassa meidän täytyy kerätä kaikkia kokemuksia, jotta lopulta olemme maistaneet sekä makeaa elämää että sitä katkerampaa känttyä. Jotta lopulta olemme saaneet sieluumme täydellisen kuvan siitä, mitä kaikkea ihmiselämä voikaan pitää sisällään, tuhansien vuosien ajalta, kun pyörähdämme täällä aina ajoittain käymässä. Kyse on tasapainosta, kokonaisuudesta. Se tasapainottaminen vaan kestää todella, todella kauan, ja sitä varten elämme todella, todella monta kertaa.
Miksi olen täällä?
Tottakai mietin, mikä on itseni kohdalla se tärkein opetus tässä elämässä. Miksi olen nyt täällä, ja mitä minun oikeasti kuuluu tehdä tai olla, miten pitää käyttäytyä itseäni ja muita kohtaan? Kenen neuvoja tulisi kuunnella ja kenen ei? Luulen, että se kaikki alkaa vähitellen kirkastua, vaikkei se tässä vaiheessa mitenkään selkeää vielä olekaan.
Luulen kuitenkin, että minun pitää tässä elämässä uskaltaa. Minun pitää uskaltaa avata suuni ja sanoa tai kirjoittaa mitä mielen päällä on. Luulen myös, että minun täytyy uskaltaa rakastaa ja samalla asettaa itseni siihen äärimmäisen haavoittuvaiseen asemaan, kuten rohkeasti rakastaessa aina joutuu. Luulen, että minun pitää ensin kokea tuota hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tuskaa, jotta voisin löytää itsemyötätunnon ja suuren rakkauden ja armollisuuden itseäni kohtaan. Ja luulen, että minun pitää ymmärtää itse oma arvoni ja kunnioittaa sitä suuresti, jotta myös muut voisivat nähdä minun arvoni. En voi edelleenkään ammentaa kaipaamaani rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta jostain hanasta, itseni ulkopuolelta, vaan sen kaiken täytyy virrata minusta itsestäni. Se on kuulkaa pirunmoisen vaikeaa puuhaa, ja olen sitä jo kotvasen harjoitellut. Mutta joka päivä minun pitää tyynnyttää itseni, jopa sen äkillisesti päälle iskeneen paniikkikohtauksen keskellä, ja sanoa, että Virpi, olet turvassa. Ei ole mitään oikeaa hätää. Sinä et ole nyt sodassa, etkä pakolaisena, mutta sisälläsi on pitkään käyty sotaa. Se sisäinen, ja joskus myös ulkoinen, sota on jatkunut elämästä toiseen. Niihin rauhanneuvotteluihin tai jälleenrakentamiseen ei kuitenkaan tarvita ulkopuolisia, vaan voit itse saavuttaa tuon rauhan. Jos vielä vähän enemmän yrität, voit kyllä lopulta saavuttaa sen sisäisen rauhantilan, jossa on turvallista ja hyväksyttyä olla, ja jossa sitä rakkautta, myötätuntoa ja arvostusta sataa joka laarista. Sillä uskon, että vielä lopulta, tässä elämässä, löytyy se jokin kadoksissa ollut juttu, jota ei muissa elämissä vielä koskaan ennen löytynyt.
Mikko Heikkilä kirjoittaa Tarot ja rakkaus -kirjassaan, että “Kaikki kipu ja emootio ovat loppujen lopuksi ilmaisematonta rakkautta. Ilmaise siis rakkautta niin paljon kuin voit.” Ilmaise sitä myös itsellesi, ihan ensin. Paranna ensin se oma haava, pyydä sitten vasta laastaria muilta.
Luulen, että tämä on oivallinen elämänohje meille kaikille, tähän hetkeen, ja tähän elämään:
Yritä edes.
Kun joudumme taistelemaan tiemme monen elämän läpi, kompassina matkassa meillä on aina sisäsyntyinen navigaattori, oman sielumme ääni. Sisäinen Soturi -tulkinta valottaa tätä matkaa, joka meillä on vielä kesken. Se kertoo, millä eväin tulimme tähän elämään, mitä taitoja ja lahjoja mukaamme saimme, ja mitä haasteita meidän pitää edelleen kohdata, keskeneräisyydessämme. Soturitulkinnan avulla voi katsoa armollisemmin omia kipukohtiaan, ja kohdistaa juuri niihin omaa rakkauttaan.
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!