Viime aikoina olen riisunut itseäni koko ajan paljaammaksi. En kenenkään miehen edessä, vaan itseni äärellä. Olen riisunut itseäni ennen kaikkea ulkopuolisesta ohjauksesta ja yrittänyt kuunnella, mikä ääni minussa puhuu ja mitä se sanoo. Olen yrittänyt luottaa enemmän omaan totuuteen, en muiden neuvoihin. Vaikka seuraan astrologiaa, tarotteja, riimuja, enkelikortteja ja rekkareiden viestejä päivittäin, otan ne kevyemmin neuvoa-antavina – en enää Mooseksen lakikirjaan taltalla hakattuina väistämättöminä totuuksina ja kohtalon osoittavina sormina. Väkisin pusertamisen aika on ohi. Otan rennommin ja annan olla. Se, mikä tulee, tulee.
Henkisellä polullani on meneillään välivaihe, jossa hengähdän hieman. Tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse panikoida. Omalla kohdallani siihen tarvittiin täydellinen vetäytyminen pois ihmissuhdemarkkinoilta, joilla olin saanut vain siipeeni. En jaksanut tänä kesänä enää välittää, tykkäisikö joku minusta ja kuinkahan pitkäksi aikaa. Riitti, että tykkäsin itsestäni. Itseni kohdalla painoin aina Kyllä. Vetäydyin omaan valtakuntaani ja vedin sen ovet kiinni. Siellä sisällä asui mielenrauha ja toipumisen ihme.
Hullunmyllyssä mukana
Tänä vuonna rennompi asenne ja elämästä toipuminen onkin monelle tarpeen, kun maailma ympärillä koko ajan kiristää hampaitaan ja ruuvejaan tiukemmalle. Jos emme voi vaikuttaa tähän hullunmyllyyn muuten, niin voimme ainakin hengittää syvään sisään ja laskea omat aseet alas. Välillä on myös vedettävä oma laskusilta ylös ja vetäydyttävä täysin omaan rauhaan – ja annettava myös muille siihen mahdollisuus. Kaiken itsemme ulkopuolisen kontrollointi ja ohjailu alkaa olla mahdotonta. Se syö turhaan voimiamme. Niitä on nyt syytä säästellä.
Oma keinoni on antaa ulkopuolelta tulevien uhkakuvien lipua yltäni kuin vesi sadetakin pinnalta. Jätän ne siis muiden huoleksi ja keskityn pysymään tyynenä ulapalta nousevan myrskyn keskellä. Saatan kyllä kastua jossain vaiheessa likomäräksi, kuten muutkin, sillä olemme samassa kiikkerässä maailman tapahtumien veneessä. Mutta pelon sijaan pyrin luottamaan koko ajan vahvemmin, että minusta – ja meistä – pidetään kyllä huolta kuin Nooan arkin eläimistä vedenpaisumuksen keskellä. Jos olen tähän mennessä selvinnyt näistä tielleni heitetyistä kohtalon käänteistä, miksi en selviäisi jatkossakin? On tärkeää luottaa. Muuten pelko nielaisee meidät kokonaan.
Onko onneen oikotietä?
Aiemmin oman ahdinkoni keskellä takerruin ja etsin kuumeisesti jotain ulkopuolista pelastavaa tietoa tai kättä pidempää. Uskoin siis kontrolliin ja ohjailuun. Kunhan vain ahkerasti ja väsymättä etsisin, löytäisin kyllä lopulta sen viisauden maljan, onnen avaimen tai rakkauden pelastavan hitusen, jolla ongelmieni ovi avattaisiin jonnekin kirkkauden saliin, jossa olisi vastassa ikuiset onnelliset tanssiaiset, vailla huolen häivää. Näin jo pienestä avaimen reiästä kurkistaen, että tuolla jossain on ratkaisu, mutta en vain itse pääse sinne. Rynkytin ovea, mutta en saanut sitä auki. Onni ja autuus olivat tuolla puolen ja synkkä surumielisyys tällä puolen.
Tuntui, että oli täysin arpapeliä, kuka elämässä oli milläkin puolella. Tuntui, että kohtalo itse piti tahallaan ovea minulta kiinni. Oli raskasta olla niin hukassa, että piti joka päivä etsiä vastauksia samoihin kysymyksiin. Mikä on elämäni suunta? Milloin pelastaudun tyynille mielenrauhan saarille enkä ui enää masennuksen merissä? Milloin se minulle korvamerkitty mies oikein saapuu ja yhteinen elämämme alkaa? Luulin, että minun pitää TEHDÄ jotain tilanteen eteen. Luulin, että minun pitää ratkaista jokin vaikea yhtälö – kuin Rubikin kuutio.
Minä tiesin kyllä vastauksen sisimmässäni – mutta en halunnut kuunnella. Se vastaus oli liian tuskallinen kohdattavaksi. Se vastaus nimittäin oli, että on irrotettava ote kokonaan, ei takerruttava tiukemmin kiinni. Kaikki entinen mielenmyllerrys ja tunteiden tornadot olisi jätettävä taakse, jos haluaisi astua sinne kirkkauden saliin tai tyyneyden valtakuntaan. Olisi mentävä täysin tyhjin käsin, kehenkään toiseen ihmiseen ripustautumatta, tulevaa kohti. Olisi painettava takanaan se huolien raskas ovi kokonaan kiinni. Karu totuus on, että kukaan ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Ei ole kanssakulkijaa, joka voisi taluttaa sinut perille niin, ettet koskaan kaadu. Matkaa ei voi kiirehtiä, eikä ole mahdollista hypätä kellarista suoraan taivaaseen, jollain taikatempulla. Edes Red Bull ei anna siihen siipiä.
Joten vaikka kuinka toivoin parasta ja etsin kuumeisesti ratkaisua, ei ollut mitään oikotietä onneen. Oli vain pitkä ja kivinen tie täynnä kohtalon kolhuja. Sitä prosessia kuitenkin kutsutaan henkiseksi heräämiseksi, oman polun löytämiseksi. Eikä siltä polulta voi poiketa tai ottaa lomaa. Se on joka päivä edessäsi. On kuitenkin äärimmäisen tärkeää löytää tuo polku. Sillä onhan parempi seurata edes jotain polkua kuin upota kokonaan suohon.
Esoteerisen astrologian kouluttaja Heli Nuotio sanoikin, että kun ihminen astuu henkiselle tielle, elämässä alkaa väkisinkin rytistä. Jotain vanhaa kaatuu komeasti – se vanha elämä. Uusi elämä voi syntyä vain tyhjään tilaan, joten raivaussahaa ja puskutraktoria tarvitaan. Itse sanoisin, että kannattaa myös ottaa kahluusaappaat mukaan omalle henkisen kasvun polulle. Kyynelten määrä voi yllättää.
Pitkä tie toipumiseen
”Kuinka kauan tässä vielä menee? Milloin alkaa helpottaa? Enkö vieläkään ole toipunut entisestä?”
Itselleni oli yllättävää, kuinka kauan kriisivaihe voikaan kestää. Se toipuminen, minkä luulin kestävän vuoden tai kaksi, kestikin lopulta neljä vuotta. Jouduin kerta toisensa jälkeen toteamaan: Kyllä, olen edelleen pää kainalossa. Kyllä, olen edelleen väsynyt, yksin ja voimieni äärirajoilla. Kyllä, rimpuilen edelleen näissä oudoissa ihmissuhteissa, joissa ei ole päätä eikä häntää. Tarjolla oli enemmän loppuja kuin alkuja.
Kaiken kriiseilyni myötä – niin terveyteen, uraan kuin ihmissuhteisiin liittyen – olen alkanut ymmärtää, että vaikka ihminen pitää itseään puolijumalana, joka ohjailee maailmaa ja vetelee sen naruista mielensä mukaan, niin loppujen lopuksi meillä ei olekaan kaikkeen kontrollia. Kaukosäädin oman elämän ohjaukseen ei tunnu aina toimivan, vaikka siihen vaihtaisi uudet patterit joka viikko. Vaikka kuinka yrittäisit ohjata omaa elämääsi, se saattaakin ajautua jonnekin aivan eri suuntaan kuin minne olit vielä hetki sitten menossa. Se juuri on elämän yllätys, tuo arvaamattomuus. Välillä sitä yrittää tehdä vaikka mitä sirkustemppuja, jotta asiat sujuisivat juuri oman mielen mukaan, mutta eiväthän ne suju. Olemme kuitenkin jossain määrin niitä lastuja laineilla, pieniä tekijöitä, joita elämä ja avaruuden tuulet kuljettavat.
Joitakin voi pelottaa se ajatus, ettei ole itse täysin oman elämänsä ohjaksissa. Vaikka kuinka haluaa ja tahtoo ja on vakaasti päättänyt, niin jokin tietty päämäärä ei aina ota kirkastuakseen. Siellä se on usvan peitossa, jossain kaukaisuudessa. On vaikea myöntää, että jokin tavoite ei ehkä kuulukaan sinun elämääsi. Se onkin ollut vain välivaihe omalla matkallasi, pieni mutka tai lenkki, jonka ympäri itsesi kiepautettuasi oletkin jo menossa aivan eri haasteita kohti. Vasta jälkeenpäin ymmärtää, miksi niin kävi.
Mä voin suunnitella mun koko elämän
Vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
Joku suunnittelee mua paremmin
– Olavi Uusivirta, On niin helppoo olla onnellinen
Ovet auki kirkkaaseen saliin
Niin kauan kuin minä odotin jonkin sortin ulkopuolista pelastusta saapuvaksi, olin täysin jumissa. Aina oli mielessä jokin astrologinen päivämäärä, transiitti tai pimennys, joka varmasti ratkaisisi ongelmatilanteeni, kunhan sinne asti jaksaisin vielä odottaa. Onneksi on sallittua kasvaa, kehittyä ja kypsyä – ja myös muuttaa mieltään. Olen etenkin huojentunut, ettei minun enää tarvitse elää sitä toksista kaksoisliekkielämää, jossa vain ikuisesti odotellaan, että se toinen osapuoli heräisi jo samaan todellisuuteen. Heräsin itse siihen todellisuuteen ja avasin itse oman oveni sinne kirkkauden saliin sen sijaan, että joku toinen olisi sen minulle avannut. Ei löytynyt onnea kenestäkään toisesta ihmisestä tai jostain tietystä maagisesta päivämäärästä. Ei auttanut Leijonan portti tai takapihan portaali.
Siellä ovien takana ei ollutkaan ketään prinssiä odottamassa ruusukimppu kourassaan, menneen elämän vääryyksiä nyt kanssani vihdoin oikaisten ja ikuista rakkautta luvaten. Se sali, minne lopulta pääsin, olikin täysin tyhjä, mutta täynnä valoa. Taakse jäi se lohduton umpipimeys, jossa olin haparoinut käsikopelolla eteenpäin, välillä osuen johonkin kopeloitavaan kohteeseen, taas uuteen ihmiseen.
Siellä pimeydessä en kertakaikkiaan nähnyt eteeni, sillä odotin elämäni valaisevaa ihmettä itseni ulkopuolelta. Voisiko vaikka Jeesus sen minulle jo tuoda? Tai Buddha? Joku arkkienkeli? Joku uusi upea mies, joka liihottaa elämääni? Jokin päräyttävä astrologinen tapahtuma? Auringon- tai Kuunpimennys ehkä? Joku self help -kirja, joka muuttaa elämäni kertalaakista? No entäs Korkeampi Minäni, edes? Hei, kuuleeko siellä kukaan? Nuo näkymättömät auttajat katselivat vain vierestä ja antoivat ymmärtää, että teepä oma hommasi siellä, me katsomme sivusta, miten pärjäät. Ja niin oli pärjättävä, ihan yksin. Oli otettava toipuminen kokonaan omalle vastuulle. Ja niin mielelläni kuin minä olisin luopunut kaikesta vastuusta ja ulkoistanut koko toipumisprojektin muualle. Taivas olisi mielellään saanut ottaa helvetin pois päältäni.
Toipumisen ihme ja kumma
Se toipumisen ihme oli syvällä minussa itsessäni ja se piti kaivaa esiin kerros kerrokselta. Miten sen tein? Luulenpa, että kirjoittamalla. Funtsimalla tuhansia tuskaisia tunteja. Makaamalla sohvalla (paljon). Meditoimalla. Tappamalla aikaa ja turhia haaveita, vaihtaen ne parempiin haaveisiin. Opiskelemalla astrologiaa. Tutkimalla tarotteja. Antamalla ajan hitaasti kulua. Ottamalla energiahoitoja ja matkaamalla menneisiin elämiin. Keskittymällä itseeni. Ja kokeilemalla uudelleen, olisinko jo valmis rakkauteen. Tippuen taas polvilleen, kaatuen aina uudelleen rähmälleen, nousten jälleen ylös. Sillä tavalla se raskas olo pikkuhiljaa alkoi muuttua kevyemmäksi.
”Oli täysin oikea ratkaisu lähteä kriisin keskeltä pois, mutta kriisiä sisälläni ja mukanani kantaen, muihin kaukaisiin maisemiin. Näin erilaisen auringon. Tunsin ihollani erilaisen kuumuuden. Maistoin erilaisia makuja ja tutustuin erilaisiin ihmisiin. Ne kaikki antoivat toivoa siitä, että selviydyn. Ihan varmasti selviydyn vielä. Kun vain elän vielä tämän minuutin, vielä tämän tunnin, vielä tämän päivän. Sitten varmasti selviydyn.”
– Höyhenenkevyeksi, Virpi Karjalainen
Ajan laastaroima
Aika on oikeasti suuri parantaja. Jossain vaiheessa mieli ei enää jaksa muistaa tai kantaa kaikkea ja antaa lopulta periksi. Se päästää surusta irti. Ja niin paljon tapahtuu konepellin alla, alitajunnassa, öiseen aikaan. Siksi kriisin hetkellä kannattaakin nukkua niin paljon kuin mahdollista, vaikka kuinka unettomuus yrittää ottaa elämän haltuunsa. Uni on joskus elämän parasta ja lohdullisinta aikaa. Silloin ainakin, kun yrität toipua ja unohtaa, jättää menneet menneeseen.
Siellä kirkkaassa salissa, jonne elämän toipilas lopulta pääsee pimeän ajanjakson jälkeen, voi olla välillä yksinäistä. Muut eivät ole saapuneet vielä perille. Mutta elämään kuuluu vaiheita, jolloin täytyy elää vain itselleen.
Tänä kesänä olenkin nauttinut tuosta vain itselleni elämisestä, kun minun ei ole tarvinnut päästää elämääni ketään tai mitään häiriötekijöitä. Olen oikeastaan ensimmäisen kerran todella viihtynyt sinkkuuden nahoissa, etsimättä mitään seuraavaa pelastajaa. En tarvitse enää tukikeppiä tai uutta laastaria, jotain mystistä salattua tietoa tai taianomaista tulevaisuuden tapahtumaa. Olen lakannut kurkottamasta ”sinne jonnekin”, jossa on vastaus. Se vastaus on nyt tässä. Iho laastarin alla on parantunut.
Viime vuosina on tapahtunut niin paljon kehitystä kivun kautta, että siitä kaikesta täytyy hetki toipua ja hengähtää. Nyt minulla on siihen lupa. Olen sen luvan itselleni antanut.
Jupiterin kutsu tanssimaan
Astrokalenterini lupaa tälle syksylle onneksi huojennusta ja helpompaa vaihetta. Aiemman transiittikaaoksen sijaan vain Jupiterilla on minulle nyt asiaa. Karttani hallitsijaplaneettana se astelee astrologiseksi oppaakseni kirkkaaseen saliin. Se pyytää minut tanssiin ja kuiskaa: ”Sinä teit sen, selvisit pahimman pimeyden yli. Nyt voit tanssia hetken höyhenenkevyenä ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo.”
Sillä se menneisyys on nyt kirjani kansien välissä. Siellä on se tuskallinen ero entisestä ja siellä on se uusi hullu rakkaus, joka riepotti minua useamman vuoden. Siellä on myös se vanha väsymys ja tämä uusi kevyempi aikakausi, jolloin kaikki on taas mahdollista.
On aika luottaa Astrokalenterin tuomaan viestiin, että hyvin tässä vielä käy. Pelko ja pimeys on niin nähty jo. Ja kun pelosta pääsee viimein irti, jäljelle jää luottamus. Minä luotan, että vaikka suhteet ihmisiin loppuisivat, minun suhteeni astrologiaan jatkuu. Meidän liittomme kestää, sen tiedän jo.
”Minä uskon astrologiaan. Ja minä uskon sinuun.”
– Höyhenenkevyeksi, Virpi Karjalainen
Tutustu Astrokalenteriin tästä ja katso, mitkä planeettaohitukset vaikuttavat sinun elämääsi voimakkaimmin tänä syksynä. Saat opastusta ja astrologista vertaistukea tilanteeseesi joka päivä.
Jos taas haluat lukea elämänmakuisen toipumistarinani rakastamisen ja eroamisen riipaisevuudesta, henkisestä kasvusta sekä elämää mullistavasta kaksoisliekkikokemuksesta, niin voit tilata Höyhenenkevyeksi-kirjani nyt ennakkotilaajan kampanjahintaan 20 euroa (norm. 29,90 €). Mukaan lisätään postikulut 4,50 euroa (Suomessa). Käytä kassalla koodia Hoyhen22, niin saat alennuksen.
Tilaa kirja täältä
Kirja postitetaan tilaajille loka-marraskuun vaihteessa. Jos haluat tilata kirjan ulkomaille, ota yhteyttä: info@mineakustannus.com
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!