Oletko montakin kertaa päästänyt suustasi, että Oi, mikä hieno sattuma? Tai kuullut tuttavan suusta, että sehän oli silkkaa sattumaa? Itse uskon sattumiin lähinnä jogurtissa – mitä enemmän sattumia lusikassa, sen parempi suutuntuma. En ymmärrä, miksi ruoka pitäisi olla surrattu niin tasaiseksi, ettei mikään varmasti yllätä. Itse tykkään, että on pureskeltavaa, niin ruoassa kuin elämässä. Moni aistiyliherkkä saattaa silti tykätä varmuudesta. Silloin ruoassa ei saa olla mitään outoja paloja tai ylläreitä.
Elämässä on onneksi yllätyksiä. Luoja varjelkoon minua tappavan tylsältä tasaisuudelta. Otan mielelläni sattumia ja sattumuksia vastaan, sillä ne ovat elämän suolaa ja pippuria – vaikka vääntäisivätkin naaman välillä kurttuun. Sattumat herättävät myös ajattelemaan, että mitä jos sittenkin... Mitä jos se kivi, kuoppa tai pompahdus sieltä ylös olikin tarkalleen tielleni tarkoitettu?
Käsikirjoituksen mukaan
Yksi astrologiankin pohtimia ikuisuuskysymyksiä on, kuinka paljon elämästämme on etukäteen määritelty ja kuinka paljon on oman vapaan tahtomme tulosta. Kuinka paljon itse oikeasti ohjaamme elämämme suuntaa, ja kuinka paljon se ohjautuu valmiin käsikirjoituksen mukaan? Toiset meistä ovat edelleen vakaasti sitä mieltä, että meillä itsellämme on kaikki ohjakset käsissä. Että kun vaan tarpeeksi yrittää ja suorittaa, painaa niska limassa töitä ja etenee elämässä, niin kyllä se ”hyvä” elämä sieltä aukenee, se elämä, joka on täynnä maallisia rikkauksia ja saavutuksia.
Kaikki meistä eivät ehkä enää usko tuohon näkemykseen. Kun maallinen katsantokanta vaihtuu henkisempään, aiemmat näkemykset ja tavoitteet menettävät merkityksensä. Viimeistään jokin sellainen juttu kuin korona laittaa ihmisen tarkistamaan mielipidettään omasta mahdollisuudesta vaikuttaa elämän kulkuun. En oikein usko, että yhdenkään ihmisen elämä menee niin kuin hän on itse ajatellut ja suunnitellut sen menevän. Siksi kehityskeskustelujen viisivuotissuunnitelmat herättävät minussa lähinnä halua puhkua ja puhista. Älkää vain kysykö minulta, missä olen viiden vuoden päästä. Voin kyllä toivoa ja suunnitella vaikka mitä, mutta en voi oikeasti tietää. Elämässä voi nimittäin tulla se sattuma esiin. Se, jota pitää vähän pureskella ennen nielemistä.
Sielunsopimuksen ohjeistus
Sielunsopimukset ovat kiehtoneet minua niin kauan kuin olen niistä kuullut ja ollut tietoinen. Ettäkö minunkin elämälleni olisi olemassa jokin käsikirjoitus, jota tässä yritän sokkona noudattaa? Silti tuntuu hyvältä tietää, että jonkinlainen ohjeistus on jo olemassa. Minun ei tarvitse itse keksiä kaikkea sitä mukaa, kun elämässäni etenen. Minulla on jokin sisäsyntyinen ohjenuora, jota noudatan.
Astrologian myötä olen myös saanut selkiytettyä omaa maailmankuvaani. Olen hyväksynyt muun muassa sen esoteerisen näkemyksen, että minulla on ikuinen sielu, joka ohjaa tätä yhden kerran persoonaa, tätä Virpiä, joka täällä nyt maan päällä huseeraa. Sielu tietää kaiken, minä en. Sielu tietää paremmin. Se tietää koko käsikirjoituksen, se tietää kompastuskivet, se tietää, missä kohti saan sooloilla ja missä kohti minun on opeteltava juuri ne tietyt vuorosanat, kuten seesam, henkinen tie, aukene. Se tietää, kenet minun on vielä kohdattava, ja kenet minun on päästettävä menemään. Sielu tietää haasteeni ja pitää minua kädestä, kun käyn niitä läpi.
Se ajatus lohduttaakin minua usein: sieluni tietää. Se ei anna minun eksyä tai ajautua harhaan. Se antaa minulle mahdollisuuksia ja kokemuksia, joita keräämällä saan kaiken tarvitsemani tiedon ja taidon. Se tietää myös, milloin on minun aikani tulla esiin, elämän päänäyttämölle, ja milloin lähteä pois, takaoven kautta seuraavaan ulottuvuuteen.
Onko sielun tehtävä vielä keskenen?
Yksi esimerkki ”sattumista” ovat ihmepelastumiset. Joku on vaikka jäämässä linja-auton alle ja jähmettyy kauhusta eikä kykene liikkumaan. Sitten hän tuntee, kuinka hänet työnnetään auton alta syrjään, juuri sillä viimeisellä hetkellä. Vierellä ei kuitenkaan näy ketään auttajaa. Kukaan ihminen ei ole häntä auton alta pelastanut. Sen sijaan taivaalliset auttajat ovat tulleet apuun, koska ei ollut hänen aikansa vielä lähteä.
Juuri näin kävi tuttavalleni muutama vuosi sitten. Tarina kuulosti uskomattomalta, mutta hän seisoi edessämme vielä elävänä sitä kertomassa. Sellainen ”sattuma” muuttaa aina ihmisen näkökannan elämään ja näkymättömiin voimiin. Se herättää kaikki aistit. Se saa uskomaan, että meitä kannatellaan ja ohjataan emmekä pääse lähtemään ennen aikojamme. Oma elämäntehtävä on saatava ensin päätökseen. Meidän elämällämme on siis merkitys. Me emme ole täällä sattumalta.
Kun ihminen päättää itse lähteä
Kaikki eivät silti jaksa elää. He eivät näe omaa tarkoitustaan, omaa osuuttaan tässä kokonaisuudessa vaan kaipaavat pois, jonnekin missä on helpompi olla. Muistissa voi olla kokemus joltain toiselta planeetalta tai jostain toisesta ulottuvuudesta, jossa on paljon kevyempää olla.
Noin vuosi sitten satuin itse paikalle, kun joku halusi päättää päivänsä. Raahasin hänet väkisin junankiskoilta pois, vaikka hän vastusteli ja huusi. Minun ”vahtivuorollani” et kuole, ajattelin. Ajattelin myös junassa olevia ihmisiä, jotka ansaitsivat turvallisen matkan perille. Kiitosta oli tietenkin turha odottaa. Silti toivon, että tämä ihminen löysi myöhemmin jälleen syyn elää, vahvemman kuin syyn kuolla. Ja toivon, että hän ymmärtää, että joku välittää hänestäkin ja siitä, miten hänelle käy. Että ihmiselämä on arvokas, oli se kenen tahansa elämä.
Sain myöhemmin tietää, että tämän saman ihmisen olin pelastanut jo monessa muussakin elämässä. Meillä oli siitä olemassa jonkin sortin sielunsopimus. Jos hän yrittäisi riistää henkensä, minä osuisin paikalle. En saanut päästää häntä lähtemään liian aikaisin. Ehkä hänen piti vielä oppia tärkeä kesken jäänyt oppiläksy: rakasta itseäsi enemmän. Rakasta itseäsi niin paljon, että haluat elää.
On oikeastaan liikuttavaa, että juuri minun piti se hänelle opettaa. Onhan omakin elämäni välillä tuntunut sietämättömän raskaalta.
Elämän ykkösohje: NAUTI
Kuinka meidän sitten pitäisi tällä planeetalla elää, täällä raskaassa ja tiheässä materiassa, joka monille sieluolennoille tuntuu liian vaikealta? Minua itseäni ohjeistetaan joka päivä käyttämään enemmän huumoria sekä nauramaan, tanssimaan, iloitsemaan. Älä ota sitä niin vakavasti. Suhtaudu elämään rennommin. Ota lepotauko ja tee jotain poikkeavaa. Jos minua kehotetaan lepäämään, tiedän, että olen puskenut liian kovaa, että viesti on oikeasti aiheellinen. Silloin lasken omia vaatimuksiani ja annan olla, lykkään jotain huomiseen tai seuraavaan viikkoon. Ehkä ilo on kerennyt elämästäni karkaamaan, jos olen otsa rypyssä vääntänyt tehtävälistaani läpi. Ihminen kun luulee, että suorittaminen on tärkeintä ja lekottelu on syntiä suorastaan. Mutta entä jos kaikkein tärkeintä olisi vain nauttia?
Vaikeallakin hetkellä saatan saada ohjekortin, jossa sanotaan, että Tanssi elämän kanssa. Iloitse. Joskus se tuntuu suoraan sanoen vittuilulta. Mutta sieluni se siellä minulle tarinoi, se suuri sielu, joka tietää pientä persoonaa paremmin.
Se sielu tietää sataprosenttisella varmuudella, että elämästä voi myös nauttia. Siitä pitää nauttia! Että vaikka koemme raskaita ja masentavia ajanjaksoja, yksilöinä ja kollektiivisesti, me silti voimme kohota aina korkeammalle. Meillä on siihen oikeus, ja oikeastaan meillä on siihen myös velvollisuus koko maailman energiatasojen takia. Poskilihakset kireällä on kuitenkin vaikea nauttia elämästä. Kevenny nyt, prkl. Meidän täytyy siis oikein opetella sitä keventymistä ja elämästä nauttimista, niin kuin olemme opetelleet kaikkia muitakin taitoja matkan varrella.
Lapsen ilolla ja ihmetyksellä
Olemme syntyneet tänne lapsen ilo ja ihmetys mukanamme, mutta johonkin se on matkan varrella vähentynyt. Olemme aikuistuneet ja vakavoituneet ja sitä mukaa elämä on käynyt yhä raskaammaksi. Sitä vakavuutta saakin sitten alkaa purkamaan, jotta elämästä tulisi taas kevyempää, iloisempaa, enemmän elämisen arvoista.
Siksi lapsekkuus on niin arvokas asia. Pyrin tietoisesti sitä kohti, sillä aikuisena oleminen on niin raskasta ja tylsää. Olen tehnyt sitä jo ihan liikaa. Sisäinen lapseni kaipaa päästä leikkimään ja ihmettelemään. Se haluaa keksiä kirjoihin uusia lukuja ja leikkiä jännittäviä sanaleikkejä. Olen varma, että sieluni haluaa juuri sitä, että jätän kaiken raskauden taakseni ja etsin koko ajan enemmän iloa ja keveyttä. Jos jonkun on kannettava koko maailman huolia, se en halua olla minä. Niskahartiani eivät kestä sitä enää. Jollain muulla taas saattaa välilevy luiskahtaa tai nikamavälit alentua. Se kertoo liiasta murehtimisesta. Mutta ihmislapsen ei kuulu murehtia, vaan etsiä valoa.
Omaan keveään, sisäiseen lapseesi voit tutustua Valon Lapsi -tulkinnan avulla.
Loppukevennyksen paikka
Elämä on ihmeellistä. Siinä todellakin on sattumia ja yllätyksiä. Haluaisinko nyt jälkeenpäin, että elämäni olisi ollut pelkkää tasaista velliä, jotta varmasti mikään pala ei olisi juuttunut peloksi kurkkuun tai korvennukseksi rintakehään? Ei, en haluaisi. Sillä vasta jälkeenpäin näemme, miten kaikista niistä sattumista ja ikävistäkin käänteistä muodostuu jokin kiehtova juonikuvio. Että se elämän käsikirjoitus voi tiivistyä vaikka omaksi kirjaksi.
Jään mielenkiinnolla katsomaan, miten meille vielä käy: minulle, sinulle ja tälle maailmalle. Millaisia sattumuksia meille vielä tapahtuu ja millaiseen järjestykseen maailmankirjat vielä laitetaan. Ehkä voimme jokainen kirjoittaa itsellemme sen oman tarinan, onnellisen lopun, varsinaisen loppukevennyksen. Sen, jota sielu ohjaa valmiin käsikirjoituksen mukaan.
Jospa meidän ei siinä tarinassa enää tarvitsisikaan olla niin aikuismaisen vakavia, vaan voisimme lapsekkaasti heitellä elämän sattumia ilmaan ja katsoa, kuinka ne kieppuvat tuulessa. Tietysti höyhenenkevyinä.
Voit tilata Höyhenenkevyeksi-esikoisromaanini vielä toistaiseksi 30.9.2022 etuhintaan käyttämällä kassalla koodia HOYHEN22:
Tilaa kirja täältä
Terveisin
Virpi Karjalainen
Liity postituslistalleni!