Kun kirjoitan tätä, on vaaleanpunainen täysikuu. Se mollottaa Plutoni kohdalla ja näyttää kieltä oppositiossa olevalle Venukselleni. Voisi siis sanoa, että on tunteet pinnassa. Yritän tulla niiden tunteiden kanssa toimeen, ottaa niistä jonkin sortin niskalenkin. Sillä minua pelottaa. Ja se pirunmoinen pelko röhnöttää aina rakkauden ja kaiken kauniin tiellä. Se on kuin tiesulku, varsinainen Berliinin muuri, joka täytyy purkaa pala palalta. Kovinkaan isoa palaa en halua siitä säilyttää muistoksi. En edes sitä, jossa on hyvännäköinen graffiti.
Aivan näinä päivinä, tässä pääsiäisen pyhinä, Jeesus nousee taas henkiin ja alkaa kolkutella pimeän luolansa ovelle, uuteen alkuun, näennäisen kuolemansa jälkeen. Ja niin minäkin haluan nousta ylös, oltuani tarpeeksi kauan pelkojeni kanssa pimeässä luolassa, tutkimassa kaikkia elämäni yllättäviä juonenkäänteitä ja tuhteja tunteita. Kuten sitä uutta rakkautta, joka aina herättää myös menettämisen pelkoa.
Khiron-kirurgin leikkausjono
Juuri näinä päivinä myös Jupiter, Khiron ja Aurinko kohtaavat toisensa ja pistävät parantavan sädehoidon yhdessä liikkeelle. Nyt onkin isosti aika vihdoin parantua, sillä Aurinko valaisee kaikki sydämen kivut, ja sitten Jupiter oikein laajentaa ne sydänvaltimot, jotta Khiron-kirurgi pääsee suoraan syvälle haavaan operoimaan. Nyt on aika parantua Khironin skalpellin alla kaikesta siitä, mikä on jo kauan ollut taakkana. Pelosta.
Me kukin pelkäämme eri asioita. Yritämme yleensä painaa sitä pelkoa alas, unohtaa sen, painaa villaisella villamaton alle. Mutta kun yrität päästä elämässä eteenpäin, juuri pelon kanssa joudut eniten painimaan. Juuri pelko on pahin vastustajamme.
Viime vuosina on saanut tosissaan pelätä. Ensin piti pelätä, että lähteekö henki koronalla, ja sitten sai alkaa pelätä sitä sotaa. Sähkönhinta ja inflaatio nyt pelottaa ketä vaan ja vaalien tulos pelotti minua niin paljon, etten vieläkään ole ottanut siitä kunnolla selvää. Huhupuheista kuulin, että vähän huonosti Suomelle nyt kävi. Mutta sillä välin, kun olen pitänyt lappuja silmillä, etten liikaa vain alkaisi pelätä maailmanmenoa, niin olen kuitenkin joutunut kohtaamaan sisäisiä pelkojani. Miten niitä voikin olla niin paljon! Ja miksi niitä saa koko ajan olla uudestaan taltuttamassa?
Joten Khiron-kirurgia tarvitaan nyt todella. Meillä on kollektiivinen tilaus pelkojen ohitusleikkaukseen vetämässä. Haluankin siihen oman palvelusetelin. Nyt.
Pelon juurisyyt?
Olen yrittänyt löytää omalle menettämisen pelolleni juurisyytä, mutta aina sitä ei yksiselitteisesti vain löydy. Aina ei voi järkisyillä selittää, miksi meissä tulee jokin matelijareaktio esille, kuten kauhu, paniikki tai turvattomuus. Voi olla, että se on ikiaikaisissa geeneissä, kun kohtaamme uhkaavan tilanteen. Voi olla, että se on sukurasite, jotain kaukaa heijastuvaa tukahdutettujen tunteiden perimätaakkaa. Voi olla, että menneiden elämien jatkumo on pelon osalta tiivistynyt juuri tähän ratkaisun hetkeen, jolloin avaimet ovat vihdoin omissa käsissäsi. Se pelon ja ahdistuksen juurisyy voi olla missä vaan. Mutta ratkaisu on aina tässä hetkessä – mitä sillä pahimmalla pelon hetkellä teet? Miten itseäsi rauhoittelet? Miten selviät seuraavaan päivään?
On tärkeää saada ihminen kiinni juuri sillä kriittisellä hetkellä, kun hän on tuskaisimmillaan. Juuri silloin hänelle pitää saada apua, mielenterveyspalveluita (toivottavasti tässä vaalien jälkeisessä Suomessakin) tai langan päähän joku, joka välittää. Silti olennaisinta on, että osaamme itse kannatella itseämme. Se on oikeastaan tyly fakta, että kaikki eivät saa ajoissa apua. Yhteiskunnat voivat pahoin, nämä rahan ehdoilla elävät yhteiskunnat. Mutta jos apua ei hädän hetkellä löydy muualta, sitä on pakko saada itsestä. Se on vaan pakko.
Joten aina ei tarvitse tietää, mikä on hätänä, mistä kaikki se paha olo lopulta kumpuaa. Siitä voi halutessaan puhua vuosikausia terapiassa, ken sinne asti pääsee. Tärkeintä on kuitenkin torpata se paha olo nyt, tässä hetkessä. Siinä meillä on kova vastuu itsestämme, jota emme oikein voi kenellekään ulkoistaa – vaikka kuinka haluaisimme, että joku veisi sen kivun, pelon ja tuskan pois, halaisi ja silittäisi meidät ehjäksi. Kunpa silittäisikin.
Pelon tilalle turvaa
Kun minua oikein on pelottanut – se, että olen ikuisesti yksin; se että uusi ihastus ei kestä, vaan taas hylkää; se että taloudellinen tilanteeni romahtaa; se, että elämäni suunta on hukassa – olen silti aina jotenkin löytänyt tien eteenpäin. Yksin olen kuunnellut kipuani ja pelkoani ja pimeimpinä hetkinä puhunut itselleni vaikka ääneen, jotta kuulisin jonkun lohduttavan äänen. Olen myöntänyt itselleni, että nyt vähän sattui se, mitä tuossa juuri tapahtui. Että nyt on vähän paha tilanne. Että ymmärrän, että sinuun sattuu, koska minuunkin sattuu. Silloin aikuinen minussa puhuu lapselle minussa, joka itkeä tuhertaa eikä ymmärrä. Aikuisen minäni on oltava hänen tukenaan ja turvanaan.
Usein se on vaikeaa, kun se aikuinen minussa ei myöskään ymmärrä, mitä on meneillään. Se aikuinen minussa saattaa kääntää ne sata korttia ympäri ja silti olla ihan hoomoilasena. En ole mikään mindfullnessin mestari, muuten tekisin sillä jo paljon rahaa. Mutta tiedän, että joskus riittää maata sohvalla, ottaa oma itse syliin, kietoa se peittoon ja puhua sille lempeitä sanoja. Joskus se tarvitsee lämpimän suihkun, sitten puhtaan pyjaman, kupin kuumaa teetä ja jonkin hyvänmielen hömppäsarjan telkkarista. Se tarvitsee harhautuksen, jotain muuta, mitä välillä ajatella. Myöhemminkin ehtii taas murehtimisen pariin, jos ihan pakko on.
Ja niin minä makaan itseni kanssa sohvalla, luettuani astrologiset ennusteet ja katsottuani vielä yhden, ja vielä tuon yhden, enkelikortin. Saan siitä mieleeni piirun verran lisää rauhaa. Ajattelen, että kunhan tässä nyt tämä ilta vielä menee. Kunhan menee tämä päivä, niin huomenna saattaa olla kivempaa. Ei aina ole, mutta voisi olla. Huomenna saatan hypätä sängystä uusilla jaloilla, saatan nähdä erilaisen auringon, ja saatan saada uuden ystävän, joka jää vierelle ja saa minut nauramaan. Huomenna saattaa olla elämäni käännekohta – parempaan päin, tietenkin.
Muista, että kaikelle on jokin tarkoitus
Aina kun muistan, että olen joka ikinen hetki johdatuksessa, kaikki alkaa helpottaa. Minua auttaa se jokapäiväinen muistutus siitä, että juuri tämä tässä on minun polkuni. Kaikki, mikä nyt tapahtuu, on tarkoitettu juuri minulle, ei kenellekään muulle. Elämäni taustalla on jokin niin suuri suunnitelma, tausta-ajatus ja ajastin, joka koko ajan tikittää suuria, äänekkäitä sekuntteja siihen lopulliseen Big Bangiin, hetkeen, jolloin kaikki kirkastuu ja tajuan, miksi kaikki tapahtui, kuten tapahtui.
Kaikkein vaikeinta onkin se, kun ei tajua, miksi jotain tapahtuu. Kaikkein vaikeinta on antautua odottamaan, lillumaan tässä hetkessä. Ehkä se Kaloille on mahdollista, se neptunusmainen joka suuntaan päämäärättä uiminen, mutta minulle ei. Minä haluan aina tietää suunnan. Minulla pitäisi olla pomminpurkuohjeet elämääni ja tarkka kirjallinen ja kuvallinen selvitys, että pitääkö katkaista se punainen vai sininen johto juuri oikealla hetkellä. Minä haluan tietää koko suunnitelman, alusta loppuun asti. Ja sitten prikulleen noudattaa sitä, koko elämäni ajan, ilman mitään kiertoreittejä tai filunkipeliä (kuulostaa ihan Saturnuksen puuhilta).
Mutta yllätys yllätys, elämä ei mene niin. Se, että näet lähtöruudun ja maaliviivan sekä suoran reitin niiden välillä, on harhaa. Oikeasti meidän kaikkien on kohdattava tässä elämässä juoksuhiekkaa, yllättäviä esteitä, iso kasa tulisia hiiliä ja reisiä repivää piikkilankaa sekä miinoja, vallihautoja, ansalankoja ja pitkä pudotus pimeään. Edessämme on koko ajan sellainen julmetun korkea henkisen kasvun vuori eikä ole mitään kallioon louhittuja valmiita askelmia, joita pitkin astella ylös keveästi kuin vuorikauris. Nada.
Välillä elämän polku eteenpäin näyttää aivan mahdottomalta, silkalta hulluudelta. Eteenpäin ei vain pääse, vaikka kuinka tietäisi, että maalisuora on täsmälleen siellä vuoren toisella puolella. Sinne pääsee vain huikean oman kasvun kautta, joka nostattaa sinut huipulle (tai ainakin sinne päin). Eikä se ole heikkohermoisten hommaa, se liukkailla lakeuksilla vuorikiipeily. Ihan noin vaan huvin vuoksi en ikinä lähtisi sitä yrittämään – mutta pakon edessä kylläkin. Valinnanvaraa ei tällä kertaa ollut, joten tässä sitä killutaan, vuorenrinteellä. Mutta maisemat ainakin ovat henkeäsalpaavat! Jos vaan ei pelottaisi niin paljon, se pudotus alas tuonne jonnekin. Parempi suunnata siis katse tiukasti ylös ja pitää pelko kurissa. Se saattaa välillä olla reissusi ainoa seuralainen, joten teidän täytyy tehdä yhteistyötä.
Rauha maassa, päässä ja sydämessä
Kun saan lopulta itseni rauhoittumaan, ymmärrän, että näin on kaikilla. Kaikki kamppailevat, sillä sitä varten olemme maapallolle syntyneet. On kyse vain siitä, millä lailla etenemme, millä lailla hyödynnämme sen kivun ja mitä teemme sillä pahimmalla epätoivon hetkellä. Annammeko periksi vai jatkammeko silti, vaikka pelottaakin.
Minä katson joka päivä Astrokalenterin viestit, että missä mennään, jos outo oloni vaikka selittyisi jollain planetaarisella kuviolla (ja usein niin onkin, ja se tieto jo itsessään helpottaa). Tällä viikolla saamani viesti oli erittäin lohdullinen ja tarpeen. Astrokalenteri sanoi minulle (Venus avautuva neliö Aurinko): ”Malta hetki, kyllä se siitä. Hetkellinen innostuminen tai ihastuminen johonkin asiaan tai ihmiseen saattaa sekoittaa pääsi eikä kaikki ehkä mene ihan putkeen. Odotukset saattavat olla liian korkealla omasta innostuksestasi johtuen ja siksi tietoinen itsehillintä on nyt paikallaan. Anna asioille aikaa edetä omalla painollaan, niin asia päättyy onnellisesti.”
Syvällä sisimmässäni tunnistin tuon Astrokalenterin tiedon täysin oikeaksi. Olin nimittäin todella, todella innostunut eräästä henkilöstä, ja se oli herättänyt pelkoa – itse asiassa varmaan molemmissa osapuolissa. Mutta pelko ja vetäytyminen pelistä pois kokonaan vaiko rohkeus hypätä tuntemattomaan: kumman vuoro oli nyt voittaa? Khironin kipupisteet oli ennätysvauhtia otettu esille ja Jupiter oli jo ruvennut säätämään leikkaussalin nappuloita, jotta Aurinko ja täysikuu pääsisivät valaisemaan kivun syitä.
Makailen siis parhaillaan tässä leikkauslaverilla ja odotan pelon ohitusleikkausta. Otapa Khiron-kirurgi nyt oikein iso skalpelli käteen ja leikkaa se koko penteleen pelko kertarytinällä pois. En tarvitse sitä enää. Sillä haluan olla rohkea ja mennä elämässäni vihdoin eteenpäin.
Paljon olenkin ehtinyt tässä viime vuosina pelätä. Se kaksoisliekkihomma vasta pelottavaa olikin. Luulin, että minuahan pidetään ihan hulluna, jos tästä ääneen kenellekään ikinä kerron. Nyt ystävät, työkaverit ja omat vanhempanikin ovat lukeneet hullun rakkaustarinani, joten maailma ei romahtanutkaan eikä minua edes kiikutettu piipaa-autolla osastolle, kuten vähintäänkin luulin. Onkin siis otettava se lamaannuttava pelko haltuun ja puhuttava tai kirjoitettava se puhtaaksi. Taidan kohta ollakin jo varsinainen pelon purkamisen täysammattilainen! (PS: Nähdäänkö Era Nova -kirjakaupassa ensi sunnuntaina? Kerron kaksoisliekkipolustani siellä lisää.)
Pelon purkuoperaatio
Kaikesta selviää kyllä, myös isosta pelon ohitusleikkauksesta. Vaikka tuntuisikin, että jonkin sortin puudutus tai nukutus on vielä päällä eikä oikein ymmärrä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, niin luota silti itsesi sen isomman kirurgin käsiin. Siellä on homma hallussa. Tai lue ne elämäsi astrologiset käyttöohjeet yhä uudelleen. Vaikka sieltä Astrokalenterista. Sillä sekin rauhoittaa hädän ja pelon hetkellä, kun tietää, että tämä on vain ohimenevää. Tämäkin sykli ja transiitti päättyy, tämäkin elämänvaihe on jossain kohti ohi, ja tämäkin tilanne näyttää muutaman kuukauden (tai vuoden) päästä aivan erilaiselta. Jo huomenna kaikki voi olla toisin. Jo huomenna pelko voi olla kukistettu ja rehevä rakkaus voittaa kaiken. Amor vincit omnia, sanovat latinot. Ja rakkaus voittaa myös pelon.
Astrokalenterista sinäkin voit tutkia oman elämäsi jatkokertomusta. Jos annat astrologisen taivaan tähtösten tuikkia sinulle, ne näyttävät valoa polullesi aina pienen pätkän eteenpäin. Yksi päivä, yksi askel. Sinä pystyt siihen.
Terveisin
Virpi Karjalainen
PS: Tule ihmeessä kuuntelemaan luentojani ensi viikonloppuna Helsingissä! Lauantaina 15.4. pureudun Vesimiehen aikaan Suuressa Astrologisessa päivässä Villa Falinissa Vuosaaressa (Early bird -hinta 99 euroa per henkilö on vielä voimassa, jos tulet kaverin kanssa kahdestaan. Ilmoittaudu spostilla: sielunmatkalla@gmail.com).
Sunnuntaina 16.4. klo 15 olen kirjakauppa Era Novalla puhumassa Höyhenenkevyeksi-kirjastani ja kaksoisliekkikokemuksistani. Rohkeaa settiä siis luvassa! Sillä olipa yleisöä paljon tai vähän, en aio pelätä. En enää.
Liity postituslistalleni!